Asioilla on taipumus järjestyä

Enemmän kuin se, onko Pikku-Kekkosella esimerkiksi kolme päätä tai häntä, mua on jännittänyt äitiysloman vaikutus urakiertoon ja tiettyihin sitoumuksiin, mitä olen tehnyt siinä vaiheessa kun ei tullut mieleenkään, että saattaisin pyöräyttää muksun tänä vuonna. Perustilanteessahan tähän ei pitäisi mitään suurta dramatiikkaa liittyä - työnantajan korrektius ja lapsimyönteisyys on aika hyvin lailla säädelty. Viran puolesta saatu siirtomääräys ja valtavan huono omatunto holtittomasta ajoituksesta on kuitenkin saanut aikaiseksi itkua ja hammasten kiristystä - siirrynkö kuitenkin, ja jos en, niin löydetäänkö mun tilalle joku?

Mun oli siis tarkoitus vaihtaa elokuun alusta asemamaata kasvaakseni ammatillisesti, ja miehen oli tarkoitus seurata perässä, kunhan saa omat duuninsa järjestettyä. Raskauden käytyä ilmi olisi mun matikan mukaan ehtinyt kuitenkin suorittaa kolmen vuoden pestistä pari kuukautta ennen kuin yrittäisin äitiysloman aluksi lahjoa Flotin lentoemännät päästämään mut Helsingin koneeseen. Mielikuva itsestäni yksin uudessa maassa uudessa kaupungissa uudessa työssä maha pystyssä väliaikaisessa asunnossa oli kylmäävä. Pelotti. Ensimmäisen kolmanneksen huolihormonit eivät auttaneet asiaa yhtään.

Tiedän toki: äitiyslomia ja äitiyslomasijaisuuksia on järjestetty maailman sivu. Ja että mulla on siihen lakisääteinen oikeus. Ja että tuskin olen ensimmäinen tässä tilanteessa. Mutta ihan kaikissa tapauksissa sijaisen ei ole kuitenkaan tarvinnut uuden duunin lisäksi ottaa haltuun uutta maata ja kieltä. Olin asiasta niin solmussa, että jos mulla olisi ollut asiasta minkäänlaista dokumentaatiota (muuta kuin kaksiviivainen pissatikku), olisin kipittänyt HR:n pakeille heti raskaustestin jälkeen, jotta  saisin syksyn näkymät kirkkaaksi ja jotta sijaisjärjestelyille jäisi aikaa. Nyt riittävänä dokumentaationa toimivan ensimmäisen ultran ja suunnitellun lähdön välillä jäi vaivaiset kolme kuukautta. Ja koska ensimmäisen ultran aikaan mahaylläri oli melkein kolme viikkoa luultua pidemmälle, olin jo viikolla 15. marssiessani vapisevin askelin HR:n tykö. 

Luojan kiitos kaikki mun pelot osoittautuivat turhiksi. Ison talon HR on onneksi rutinoitunut kaikenlaisten erikoistilanteiden järjestelemisessä, ja äitiysloma on kuulemma miellyttävin syy, minkä vuoksi ihmiset muuttavat suunnitelmiaan. Todettiin yhdessä tuumin, että mun tuskin kannattaa 7.-8. kuulla lähteä maha pystyssä uuteen duuniin ja uuteen maahan. Lisäksi sain lämpimät onnentoivotukset, vaikka lähinnä odotin kuumia kiviä. Pisteet henkilöstöhallinnolle! 

Keskustelu meni kaikessa sujuvuudessaan suunnilleen näin - tästä voi halutessaan hakea inspiraatiota siihen, miten töissä voi raskaudesta kertoa:

- Te ehkä arvasittekin mun meilistä, mistä on kyse?
- Joo, kyllä me varmaan arvattiin
- [itkuun purskahtaminen, vähän nikottelua] Niin, oon siis näillä näkymin jäämässä äitiyslomalle syyskuussa.
- [ilmeet kirkastuvat, kasvoille leviää hymy] Onneks olkoon, mahtava juttu!
- [kyynelten nielemistä, epätoivoista nenäliinan hakemista] Kiitos, on tää kyllä aika hienoa.

Tästä keskustelu jatkui sitten rakentavia uomia pitkin - tuo raskausuutisten kertomisen aikaansaama vollotus ansaitsee kyllä jossain vaiheessa aivan oman tekstinsä.

Mun ja maailman napa

Raskaudessa, samoin kuin elämässä ylipäänsä, ajattelen mielelläni sijoittuvani jonnekin kyynisten ja hurahtaneitten välimaastoon. Tiedättehän: jatkan meikkaamista ja ilmakuivatun kinkun syömistä, mun mahan päällä ei kilise rauhoittava meksikolainen kuparikello enkä ole soittanut Spotifysta Music for your baby's brain -soittolistaa kuin vain kerran. Kuitenkin näen unia (ennen ensimmäistä ultraa ja HR:lle kertomista jopa painajaisia), hypistelen vaatekaupassa supersöpöjä purjehdusaiheisia bodyja ja lueskelen viikottain sikiölle ja itselleni tapahtuvista muutoksista. Aivan välinpitämätön en siis ole.

Maltillista linjaa hakiessani kuitenkin kellun tunteessa, mitä on vaikea kutsua muuksi kuin tyytyväisyydeksi - ja nyt päästään postauksen ja mun tän hetkisen mielentilan määrittelevään varsinaiseen aiheeseen. Mulla on nimittäin uskomattoman omahyväinen ja itseriittoinen olo - tiedän jotain mitä muut eivät, mun mahassa kasvaa taikaa, luon uutta elämää, lihon ja se on hyvä juttu, etoo ja se on hyvä juttu, huomatkaa mut, hoivatkaa mua. Muiden jutut kiinnostaa kyllä, mutta huomaan normaaliakin herkemmin ja sujuvammin kääntäväni keskustelun itseeni, mahaani tai rintoihini. Pahoitteluni! Erityisesti, kun ystäväpiiri ja lähiperhe jaksaa vielä tässä vaiheessa esittää loputtoman kiinnostunutta. Kiitos.

Tarkoittaako tämä omahyväinen hyrinä (ja pahoinvoinnin liki täydellinen poissaolo) sitten, että raskaus sopii mulle? Ainakin omasta mielestäni ja toistaiseksi joo - elämän palikat ovat nyt sellaisissa mittasuhteissa, että aiemmin stressanneet työn tai minäprojektin palikat eivät enää keikuta venettä juuri mihinkään suuntaan. Ehkä tätä kannattaisi kuitenkin kysyä niiltä ihmisiltä, joihin olen viime viikkoinan suhtautunut yliolkaisesti, koska mulla on maailman suurin pieni salaisuus. Tai lapsen isältä, joka näkee lähimpää mun hormoni-itkut.

Huhhuh. Toivottavasti paine päässä helpottaa nyt hiljalleen, kun tästä alkaa uskaltaa kertoa muille ja uudesta ja ihmeellisestä tulee muutamaksi kuukaudeksi status quo.