Voi itku - raskaudesta kertominen

Voi hormonit sentään! Miten voikin stabiili aikuinen liikuttua omasta mahastaan puhuessaan?

Se sentään oli täysin ennakoitavissa, että mun tulee olemaan mahdotonta kertoa itkemättä äidilleni ensimmäisen lapsenlapsensa tulosta. Pääsiäisenä aamiaispöydässä sain vihdoin kakistettua asian ulos sanomalla tulevalla isälle, että "pitäiskö meidän nyt kertoa", minkä jälkeen mun äitini, siis tuleva mummo, hihkaisi "Saanko arvata?!" ja sitten jo ääidin ja siskon kanssa itkettiin huutoitkua toisiamme halaten. Voi ukkiparkaa, joka istui pöydän toisessa päässä ja minuutin päästä uskalsi sanoa: "Mitä täällä tapahtuu, minä en ymmärrä..". Noh, äiti sanoi jo arvanneensa mun silmistä. Aikamoinen vauvakuiskaaja.

Tietenkin plirautin pienet itkut myös seuraavilla kertomisilla, sen verran läheisistä ystävistä oli kyse. Itkettiin sitten yhdessä ja ihmeteltiin tulevaa. Ja vähän itketti myös illallisilla, missä mun alkoholittomuus ei ollut mitenkään kierrettävissä eikä sille oikein ollut tarvettakaan. Kaverit elää lähellä ja samantyyppistä elämänvaihetta kuin itsekin, ja ollaan lisäksi tunnettu vuosikausia, joten on luonnollistakin liikuttua puolin ja toisin. 

Sitä en kuitenkaan olisi etukäteen uskonut, että vielä HR:n miehille kertoessani pitää alkaa epätoivoisesti kaivaa nenäliinaa esiin. Saati että suorastaan vollottaisin omalle esimiehelle - tiedättehän, sellaista nykivää itkua kun kurkunpää hyppii edestakaisin, ja suusta ei saa yhtään järkevää sanaa ennen kuin itku loppuu. Mun teflon-imago taitaa olla mennyttä. Kovasti yritin kyllä keräillä itseäni etukäteen, mutta tosipaikan tullen en kummassakaan tapauksessa päässyt puolta lausetta pidemmälle ennen kuin padot aukesivat. Ja minä kun olen aina pitänyt itseäni aika kovana tyyppinä, joka ei ainakaan töissä tunteile, ja joka pitää ammattimaisen julkisivun kovassakin paineessa. Katin kontit.

Yhteenvetona ensimmäisen kolmanneksen hormoneista voin todeta, että näköjään raskaus on hyvää aikaa luopua ehdottomista maksiimeista. Ainoan vastikään synnyttäneen kaverini mukaan "kaikenlaisen cooliuden voi unohtaa samantien". 

Hyvin sanottu.

Vuotaako kenenkään muun hanat?

PS. Vieläkin nousee kyyneleet silmiin ja pala kurkkuun, kun kelaan miten mun äiti, joka on 15-vuotiaasta asti haaveillut olevansa mummo, saa ensimmäisen lapsenlapsensa. Vähän itkettää myös siksi, että nään jo etukäteen, miten superhemmoteltu tästä möhköstä tulee.