Tapahtui eilen: ilmoittauduin äitiysjoogaan, tilasin vauvakirjan netistä, liityin Facebookin vauvanvaatekirppisryhmään ja loin tunnukset äitiysfoorumille (...) - voidaan virallisesti todeta metamorfoosin alkaneen. Tänään aloin viisitoista vuotta käsitöitä karteltuani suunnitella vauvalle torkkupeittoa köllimisalustaksi. Ja ehkä neulomisen opettelua.
Jännä nähdä mitä tuntemastani minuudesta on prosessin lopuksi jäljellä. Life as I know it is about to come to an end.
Tuleeko minusta sittenkin höyrypää?
Viime yönä näin unta, missä unohdin vauvan olemassaolon lähtiessäni jonnekin. Tunsin unessa kuluvan päivän ja illan mittaan huonoa omatuntoa ja epämääräistä huolta vauvan voinnista ja selviämisestä, mutta en kuitenkaan riittävästi palatakseni aikaisemmin vauvan tykö.
Kerroin unesta äidilleni tänään. Vastaus Whatsapista: "Noita vauvanunohtamisunia miekin näin joskus. Ihanasti palaa muistoja mieleen. En tunnusta, että ois oikeesti tapahtunut." Siis mitä - eikö mikään, mitä tässä raskaudessa tapahtuu, tapahdukaan ensimmäistä kertaa maailmassa? Onko kaikki geneettisesti määriteltyä?
Ja kaverin raskaana oleva työkaverikin on hurahtanut vauvalle neulomiseen. Onko tämäkin biologian sanelemaa vaiko vain esiäideiltä opittu käyttäytymismalli?
Onko biologisesti mahdotonta olla hurahtamatta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan!