Raskausviikko 23

"Mitäs teidän mahoille kuuluu?", kysyin tänään whatsappin perhechatissä vanhemmiltani kerrottuani ensin monella kilometrin mittaisella viestillä omat neuvolakuulumiset. [tiivistetysti: vauvan syke hyvä 145, vahvat liikkeet, oma painonnousu raskausviikolla 23 yhteensä noin neljä kiloa, hemoglobiini rautalisästä huolimatta edelleen 109 eli lisää rautaa rajalle.]

Kuulemma sekä isäni että äitini mahat ovat edelleen omaani isommat. En malta odottaa "like father like daughter" -kuvaa, jossa seistään isäni kanssa rinnakkain samankokoisina mahoinemme. Kerrankin SEKÄ kuva-aihe ETTÄ supernaseva teksti mietittynä valmiiksi.

Tykkään siitä kun raskauteni noteerataan, vähän huomionkipeä kun olen. Useimmiten raskaushuomio on mielestäni ihanaa. Kannustan kaikkia vähänkin uskaliaista tunnustelemaan mahaa ja kuulostelemaan mahdollisia potkuja. Haaveilen edelleen perinteisen vauvamahan pullahtamisesta. Välillä tulee vähän kusipäinen olo. Kyllästytän itseänikin. Johtuukohan baby blues siitä, että äiti ei enää saakaan sitä huomiota ja huolenpitoa, mihin vajaassa vuodessa ehtii tottua? Huomaan pohtineeni samaa teemaa ennenkin; itseasiassa koko blogi taisi saada alkunsa tästä itsetyytyväisyyden problematiikasta. Haluan olla empaattinen tyyppi, haluan pitää fokuksen muualla kuin omassa navassa.

Täyttelen Kelan lomakkeita, tuijottelen minuuttitolkulla tyhjyyteen pikkuisen käydessä läpi kuviokelluntarutiiniaan, googlaan parhaita rautatabletteja, neulon tilkkuja. Vauvavauvavauvavauvaminävauvamahavauvavauva.

Ehkäpä tuleva viiden viikon mittainen kesätauko neuvoloista, ultrista, valmennuksista, fysioterapioista ja kiusallisen mukavista lääkäreistä tulee tarpeeseen? Voin mahan sijaan keskittyä purjehtimiseen, kirjoihin, vesimelonin syömiseen ja vanhojen kavereiden näkemiseen.