Viininhimo tuntui yhtenä iltana fyysisenä kaipuuna. Kuvittelin mielessäni keveän mutta mausteisen Chiantin, kesäisen hedelmäisen chenin blancin, mineraalisen pirteän jääkylmän rieslingin, loppukesän lempeän aromikkaan muscatin, pehmeän pyöreän merlot'n ja maanläheisen sitruksisen shampanjan. Nukahdin shiraz'n tuoksu sieraimissani.
Minulla ja viinillä on paljon yhteisiä rakkaita muistoja. Unohtumattomia, huolettomia hetkiä, jotka mielelläni elän uudelleen rakeisia kännykkäkuvia katsellen. Eihän tämä viinihimoa helpota, mutta muistuupahan mieleen se toinen totuus, jossa hulluttelua ei ole raparperimehun keittäminen ja yhteentoista saakka valvominen.
Haaveilen tapaspöydästä, tarkoituksettoman jättimäisistä viinilaseista ja pitkistä, keskittyneistä keskusteluista. Samaan haavelaariin menevät homejuustot, ilmakuivattu kinkku ja kylmäsavulohi. Voi niitä aikoja!
Verisen paksu punaviini ja puoliraaka sisäfilee maistuisivat nytkin, vaikka onkin olevinaan kesä. Sadepäivänä voisin korkata kylmän valkoviinipullon, ihan vain just for fun, ja käpertyä sohvannurkkaan lukemaan.
Tennismatsin jälkeen voitaisiin korkata jopa shampanjapullo, tarjoilla se juhlavasti lieden päälle katettuna, ja kirjata ylös, miltä kuplat tällä kertaa maistuvat.
Ja lomalle tulevana sunnuntaina lähtiessäni voisin napata lasillisen kuohuvaa vuorokaudenajasta riippumatta.
Onpahan jotain mitä odottaa.
En ehkä ollut ennen raskautta ymmärtänytkään, miten tiiviisti viini liittyy elämässäni arkeen ja juhlaan. En edes pidä sitä paheena, enkä aio käyttää puolustuspuheenvuoroa. Minkäs rakkaudelle voi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan!