Jos joku kysyisi...

tE

...mitä ehdottomasti kannattaa hankkia ennen vauvan tuloa, niin sanoisin, että...


...leveä sänky. Meidän sänkyyn mahtuu unille joko vanhemmat tai vauva. Jälkimmäinen ei ole vielä hiffannut suomalaista sanontaa sijan antamisesta.

...imetystuoli estetiikasta tinkien. Sellainen kuin Martin Cranella, paitsi ehkä vielä löhömpi.

...toimivat tekniset ratkaisut itselle. Läppärin malli on jo ehkä kirkastunut, puhelimen kanssa painin vielä. Ostaako riittävän hyvä vai ostaako se, mikä eniten houkuttaa?
...(edit: lisäys) taskulliset kotihousut, taskullinen vetoketjuhuppari tai neuletakki. Vauvaa yötä myöten ympäriinsä kanniskellessa, sängystä imettämään siirtyessä tai muuten vaan aivot sumeana kämppää pitkin pyöriessä on elinehto, että kännykkä, vesipullo, tutti ja harso kulkevat helposti mukana.

Force majeure

Sen kerran kun mulla on kaksi kättä vapaana (meillä asuu vähäuninen sylivauva), on läppärin avausnäkymän ensimmäinen sana "panic". Joten eipä sitten kirjoiteta pitkän kaavan mukaan eikä tehdä tekstejä varastoon, vaikka mieli alkaisi hiljalleen tehdäkin. Aiheita mulla olisi ainakin seuraavat:

- Miten olla vauvaperheelle hyvä? (käy kylässä mutta älä ole pitkään, keitä kahvi, laita muidenkin astiat koneeseen, tarjoudu käymään kaupassa ja viemään vanhentuneet ruuat roskiin kun perhe on vielä synnärillä)

- Synnytyskertomus (13h, josta 5h Kättärillä; pari tikkiä; epiduraali ei tee autuaaksi)

- Imetys: Mitä kukaan ei kertonut (intensiteetti, koominen kädettömyys, kipeät nännit, kyllä se sitten helpottaa)

- Äiti ja vauva 3 viikkoa (Mitä me osataan, mistä me tykätään, milloin itkettää, joko hymyilyttää)

- Lisämaidosta ja sen demonisoinnista (täysimetyksen tavoittelu saisi mut puolessa vuodessa hulluksi)

Ainakin nämä luvassa aukikirjoitettuna heti kunhan saan blogisponssina uuden tietokoneen. Siihen asti keskityn pierujumppaan, masun pöristelyyn, lyhyisin unipätkiin ja pitkiin päiväkävelyihin. Sekä jaakobinpainiin tehottoman manuaalipumppauksen ja kaapissa kuiskuttelevien Tuuti-purkkien kanssa.

Elämää vastasyntyneen kanssa

Mikä yllätti?


No ihan kaikki, vaikka periaatteessa ei oikein mikään. Kaikki on tullut itselleni yllätyksenä; mikä ei ole tullut uutisena.

Kulunut pariviikkoinen on ollut elämäni suloisinta, herkintä ja rankinta aikaa. Vanhemman vastuun, imetyksen intensiivisyyden ja maailman mullistumisen voi tietysti yrittää työstää itselleen etukäteen, mutta minä en siinä onnistunut, vaikka periaatteessa tiesin. Olo, mieliala ja maailmanjärjestys alkavat hiljalleen normalisoitua vasta nyt, kun vauva on kaksi viikkoa ja kaksi päivää vanha. Onneksi ihminen on sopeutuvainen, ihmismieli muokkautuvainen ja vastasyntynyt vauva loputtoman suloinen.

Vastasyntyneen suloisuutta osasin odottaa. Aina välillä - kesken imetys- tai unihetken - muistan pysähtyä ihastelemaan poskien pehmeyttä, huimanhentoja sormia ja kippuraisia varpaita, sumuisesti maailmaa tillittäviä vauvantummia silmiä ja pienen ihmisen alun mutrusuuta, joka ilmentää kaikkia universumin murheita. Napatynkä lähti jo viikko sitten - tarkoittaako se, että meidän pikkuinen ei enää ole vastasyntynyt? Välillä - yleensä väsyneenä iltaisin - on silmiin noussut kyyneleet kuin itsestään ja mieleen pakokauhu: meillä miehen kanssa on jakamaton ja täydellinen vastuu pienestä avuttomasta poikasesta nyt ja aina. Vauvan tarpeet menevät nyt - ja siltä tällä hetkellä tuntuu: aina - kaiken sen edelle, mitä on pitänyt itsestäänselvyytenä. Ruokahetket, halihetket, raitis ilma - aivan kaikki meni kerralla uusiksi.

Konkreettisista asioista yllättävintä on ollut imetyksen rankkuus ja sitovuus. Asennot, imuotteet ja sormien C-ote oli tiedossa etukäteen, mutta se, miten sidottuna sohvanpohjalle ja vauvan tarpeisiin minä äitinä ja imettäjänä olen, tuli sittenkin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Karkeasti ottaen imetys vie 85% vauvan valveillaoloajasta, vaipanvaihdot ja ilmakylvyt 10% ja muut huoltotoimenpiteet 5%. Vauvan uniajoiksi mietin sitten etukäteen prioriteetit: vessassakäynti, suihku, lämmintä ruokaa. Jos aikaa jää, niin pyykinpesu, hiusten harjaaminen, päivävaatteiden pukeminen. Luksusta on kahvi; erityisluksusta on tämä tietokoneaika. Somen, blogien lukemisen, lehdet, kirjan ja telkkarin jätän suosiolla niihin vuorokauden 8-12 tuntiin, mitkä vauva viihtyy rinnalla ja käytössäni on lähinnä yksi käsi.

Sitten abstraktilla tasolla tapahtuu vielä se maailman mullistuminen ja muutoksen lopullisuus. Ensimmäisen lapsen syntymä on heittämällä isointa, mitä minulle on tapahtunut. Vauva on ainoa valinta ja elämänmuutos, joka on täysin, absoluuttisen peruuttamaton. Kaikessa ihanuudessaan tilanne oli heti synnytyslaitokselta kotiuduttuamme jäätävän pelottava. Mies oli innoissaan ja julisti suosittelevansa vauvan hankkimista varauksetta kaikille. Minä olin neljä yötä valvottuani ja imetyshormonihuuruissani varsin herkistynyt, itkuinenkin. Ensimmäisenä iltana kotona totesin, että olisin mielelläni jäänyt Kätilöopistolle siihen saakka, että vauva puhuu ja kävelee.

Onneksi on mies, tädit, mummot, mammat, papat ja ukit. Ystävät, tulevat kummit ja naapurit. Tuntuu hyvältä kuulla, että omat tunteet on normaaleja ja muillekin tuttuja. Ja tuntuu hyvältä, kun läheiset ovat superinnoissaan meidän pienokaisesta. Ja onneksi aika toimii ihmeen lailla - hormonit tasaantuvat, vauvanhoitoon tulee varmuutta, vauvasta tulee perheenjäsen. Meitä on nyt kolme; tottakai se vaikuttaa siihen, miltä elämä näyttää.

Ensimmäisten viikkojen suurin paradoksi - siis vauvan punnitusten, suloisten kainalounien ja omien iltaitkujen välissä - on itselleni ollut seuraava: eniten maailmassa pelkään, että meidän pieni ei kasva; toiseksi eniten pelkään, että meidän pikkuinen kasvaa.


Pakollinen disclaimer: 80% tuoreista äideistä herkistyy synnytyksen jälkeen. Näistä tunteista ja elämänmuutoksen totaalisuudesta puhuminen ei oikeuta lastensuojeluilmoituksen tekemistä. Päinvastoin, tunteista puhuminen edesauttaa elämänmuutoksen prosessointia ja voi jopa helpottaa jotain toista samoja vaiheita läpikäyvää tuoretta vanhempaa.

"Yliajan" raskausviikot

Raskauskolmannessarjan aiemmat osat täällä, täällä ja täällä.



Niinhän siinä kävi, että Vauva tuli maailmaan omia aikojaan kun raskautta oli (laskennallisesti) mennyt 41 viikkoa ja 4 päivää. Viimeiset puolitoista viikkoa - siis aika virallisen ajanlaskun jälkeen - tuntui heittämältä kuukausien mittaiselta. I swear. Vaikka nyytin kanssa tuhistut reilu kaksi viikkoa onkin nyt jo aika tehokkaasti pyyhkineet synnytyksen odottelun mielestäni, yritän siltä konsistenssin vuoksi muistella oheen, mitä viimeisillä viikoilla oikein puuhasin ja missä fiilikset liikkuivat.

Raskausviikko 41 Vauva pysyy mahassa oman syntymäpäväni yli, mikä on hyvä juttu. Käyn edelleen raskausjoogassa, salilla ja pitkillä kävelyillä. Kuvittelen itselleni synnytysoireita - polttelua ylävatsaan, ripulia (miten sen voi kuvitella?) ja turvotusta. Viimeisellä neuvolakäynnillä kellotan +12 kiloa alkupainoon verrattuna. Olen iloinen, että raskaus ei ole juurikaan runnellut kroppaani, mutta samalla aivan jumalattoman kärsimätön. Kipunoin miehelle pienimmästäkin; myös lähisuku alkaa suututtaa. Leikittelen ajatuksella Facebook-päivityksestä, johon kirjottaisin suurinpiirtein: "Ei vieläkään. Haistakaa paska." Tapaan kuitenkin muita mammoja, saan itseni pienen tauon jälkeen lukemaan ja viikon loppua kohden onnistun siirtämään ajatukset pois odotuksesta. Totean jossain vaiheessa, että kunhan nyt ennen joulua syntyisi.

Raskausviikko 42 Löydän suonikohjuja todella epäortodoksisesta paikasta- onneksi ne häviävät parissa päivässä itsestään, ennen kuin ehdin vaipua epätoivoon. En oikein viitsi lähteä muualle kuin ulos kävelemään - takkikaan ei oikein mahdu enää kiinni ja näytän juuri niin räjähtäneeltä kuin tässä vaiheessa kuuluukin. Ihana puolisoni muistaa kuitenkin kertoa, että näytän hyvältä. Voi muru. Perjantai-iltana, kun raskautta on kulunut 41 viikkoa ja 3 päivää, lähden kaupungille etsimään kaverin vauvalle pienimpiä mahdollisia lätkäkamoja. Olen taas kiukkuinen kuin ampiainen - murjotan miehelle, joka tuleekin tapaamaan minut suoraan töistä käymättä ensin kaupassa. Kaupungilla tuntuu kuin jotain lurahtaisi housuun, mutta Sokoksen vessassa käy ilmi, että kyseessä ei tainnutkaan olla mikään merkittävä tapahtuma. Kotona vietetään perjantai-iltaa pelaamalla kolme erää Trivial Pursuitia. Ensimmäisen erän (minkä sitten voitin) aikana alkaa ujosti hymyilyttää ja totean miehelle, että nyt tuntuu ehkä jotain, mikä ei ole enää harjoitussupistuksia.

Tarina jatkunee synnytyskertomuksella, kunhan joskus istahdan taas koneen ääreen.

Terveiset vauvakuplasta

Moikka! Meidän pieni on kahdeksan päivän ikäinen ja suloinen kuin mikä, ja kerrottavaa olisi vaikka kuinka. Blogin päivittäminen tuntuu kuitenkin tällä hetkellä varsin toissijaiselta - oman tarvehierarkian tärkeämmillä portailla on nyt levon, ravinnon ja vauvanhoidon ohella näistä perheviikoista nauttiminen.

Palannen siis asiaan ajallaan. Kyllähän nyt vauvablogiin pitää vähintään synnytystarina saada. Siihen asti Instagramin puolelta näkee välähdyksiä meidän tekemisistä. Lopun voi helposti kuvitella, jos visioi mielessään sohvan täynnä tyynyjä, käden ulottuville vesipullon, välipalat, puhelimen, lehdet, kaukosäätimen ja kirjat sekä syliin imemisen päälle ymmärtävän yksiviikkoisen.

PS. Kiitos kaikille onnitteluista! En osannut  sitten kuitenkaan etukäteen aavistaakaan tämän muutoksen kokonaisvaltaisuutta - tuntuu hyvältä, että lähipiiri ja internet huomioivat tämän siirtymän. Sydänsydän.

Imetystunnelmia

Palaan tähänkin myöhemmin, nyt haluan vaan jakaa oman toteemibiisini.

http://open.spotify.com/track/24SPjXkquEix3eAjl3ObF8

Heruuks, heruuks?
Tänään saletisti natsaa!
Sitä meikäläisen settii,
Joka kuumaks bellat saa.

Kätilöopiston fat camp

Viimeisen kolmen vuorokauden aikana paino tippui kahdeksan kiloa ja kuppikoko kasvoi pari pykälää. Mukaan saatiin maailman suloisin, ihmeellisin ja valloittavin paketti. Suosittelen kokeilemaan!

Kirjoittelen lisää kunhan joskus palaan maan pinnalle.

Päivän kurjimman hetken pelastus?

Suomi nousuun, Suomi nousuun!

Innovaatiotehdas julkistaa: KOKOVARTALOFÖÖNI.

Käyttötapa: Asennetaan suihkukaappiin puhaltamaan lämmintä ilmaa daisonin voimalla sillä siunaaman hetkellä, kun hana väännetään kiinni.

Idea: Ei tarvitse palella niinä kurjina hetkinä suihkun ja pyyhekuivauksen välissä.

Perustelu: Minä ainakin vietän syyskuun ja toukokuun välillä joka aamu suihkussa useita ylimääräisiä minuutteja. Arvaatte varmaan miksi? Syynä ei ole aamukooma, ei varsinkaan nyt äikkärillä, kun saan nukkua ihan sydämeni kyllyydestä. Ehei. Syynä on suihkukopin ulkopuolella odottava KYLMYYS. Nyt keksin ratkaisun, enää puuttuu toteutus.

Anybody?

Yöpöydällä nyt

Moikka! Äkillisen lifestyle-vinksahduksen johdosta esittelen yöpöytäni. Oikeastaan yöpöydän kuorrutuksen. Ja pari lattialla tilapäisesti lepäävää tavaraa. Saas nähdä, missä vaiheessa pitää luopua kirjapinoista ja antaa tilaa liivinsuojuksille, pukluharsoille, nännivoiteelle ja käytetyille vaipoille. Toistaiseksi pino on kuitenkin varsin kirjapitoinen.

Ensin yleiskuvaa. Nopealla yhteenlaskulla tuossa on neljätoista kirjaa, joista kolme taitaa olla luettuja ja kaksi aloitettuja. Lisäksi kuvassa pakollinen vesilasi, käsirasva ja tuollainen kaapelilensku hiuksille.

Etummaisessa pinossa on kirjat, jotka päässevät etusijalle jonossa. On Vimmaa, Jalosta ja Holmaa. Alimpana, suttuisena tietysti, Marklund & Snickaren Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan - emansipatorinen feministikirjallisuus lienee omiaan voimaannuttamaan niinä hetkinä, kun nännit vuotaa verta ja naapurin kokeneet äidit paheksuu meidän vauvan huutoa.

Taaemmasta pinosta paikkansa ovat miltei vakiinnuttaneet pari ikiprojektia sekä muutama hyllyyntymistä tai palauttamista odottava luettu kirja. Kolme ylimmäistä (Lundán, Pulkkinen, Valtonen) on luettu. 

Boothin skandinaaveille ja sellaisina itseään pitäville suomalaisille armottomasti naljaileva The Almost Nearly Perfect People on jo aloitettu, mutta odottaa sitä aikaa, että keskittymiskykyni nousee gerbiilin tasolta lähemmäs kotikissan tasoa. Hemingwayn ex-vaimon Martha Gelhornin The Face of War on myös jo liki puolessa välissä - parasta antia on fanittamani Papan elämän liepeillä kurkistelu, mutta myös Gelhornin lyhyt ja harhainen kuvaus piipahduksestaan Suomeen talvella 1939-1940. 

Sitten onkin pinossa muutama teos, joihin en ole vielä ehtinyt muodostaa suhdetta: Essbaumin Hausfrau (luvataan jännitystä ja erotikkaa!), Grassin Kampela (ei voi pettää) McManuksen The Unfortunates (pitäisi olla sekä hulvaton että sydäntäsärkevä - odotan tämän ja imetyshormonien yhdistelmää), Singerin Shosha (lisää erotiikkaa, nobelistikierteellä) ja sokerina pohjalla hieman yhteiskunnallisempi Lodeniuksen Bushin uusi maailma (jonka olisi voinut lukea ilmestyessään joskus 10-15 vuotta sitten, mutta joskus jälkiviisaudessa pääsee hyvälle metatasolle menneisyyden tulevaisuuteen kurkistamalla).

Lattialle ovat päätyneet eilen aloittamani Barnesin Kuin jokin päättyisi sekä tuoreehkon aikakauslehti WAU.:n uusin numero, josta en ole vielä oikein muodostanut mielipidettä. Ehkä luen nuo kirjat ensin.

Viimeisenä esittelen viime viikolla pedikyröidyt varpaani, vuosi sitten itse asennetun yksisauvaisen tammiparketin sekä kauranjyvillä täytetyn kissatyynyn. Jos luit tänne asti, niin viimeisestä voi päätellä, että tuntemuksia on ainakin sen verran, että välillä lämmin kissatyyny alaselkää vasten tuntuu hyvältä.

Mitäs teidän yöpöydiltänne löytyy?

Vinkkejä äitiyslomailuun

"Ajan tappaminen" on sekä kielellisesti että käsitteellisesti ehkä maailman surullisin ilmaisu. Ajan tappaminen, wishing time away, on samaa kuin toivoisi kuolevansa nopeammin. Makaaberia, mutta siltähän se kuulostaa. Joka hetkestä pitäisi nauttia, elää koko ajan täysillä.

MUTTA: 41. raskausviikolla ei välttämättä jaksa. Huomaan tekeväni asioita lähinnä siksi, että ilta tulisi aikaisemmin, tai että odottelu päättyisi. Joistakin jutuista (Civilization IV:n pelaaminen helpoimmilla mahdollisilla asetuksilla, kiukuttelu, suklaan syönti) tulee lähinnä mälsä olo, mutta joitain juttuja tekee mielellään kun kerrankin on aikaa. Listaan alle parhaita en ajantappo- vaan itsensäviihdytysvinkkejä.  Olkaa hyvät!

1) Päiväunien nukkuminen. Syntistä, herkullista, ihanaa! Mennä sänkyyn pötkölleen lukemaan kirjaa kun ulkona paistaa aurinko, antaa silmäluomien alkaa painaa, luopua kirjasta kun rivit alkavat hyppiä silmissä. Havahtua puolen tunnin päästä, kääntää kylkeä ja jatkaa. Herätä suu tahmeana, kuolaa poskella ja pää tukkoisena. Ja siitä huolimatta nukahtaa illalla ihan normaaliin aikaan, normaalin väsyneenä. Parhautta!

2) Synnytyksenkäynnistysvinkkien googlaaminen ja toteuttaminen. Ja ne kolme ässää voi puolestani tunkea hanuriin, kaikki siihen viittaavat vinkit tuli korvasta jo raskauden puolivälissä. Pannaan jos panettaa. Sen sijaan vaikka omien nännien stimulointi läppärin tai telkkarin ääressä on aivan mahtavaa - synnytys ei välttämättä käynnisty, mutta mies hämmentyy satavarmasti, mikä on jo vaivan väärti. Slaavikyykyn sen sijaan hylkäsin sen aiheuttamien hyvin - kröhöm -  proosallisten vaivojen vuoksi. Nämä ansainnevat lähitulevaisuudessa ihan oman postauksensa, heti kunhan kehtaan.

3) TV-viihdesivistyksen kerryttäminen. Tipahdin kärryiltä noin vuosien 2007-2010 välillä. Nyt olen vihdoin alkanut päästä niskan päälle, lähinnä katsomalla Mad Meniä. Nyt vasta ymmärrän, miksi kapeat solmiot ja Kuuban kriisin aikainen estetiikka nousi isoksi hitiksi kauppispiireissä vuoden 2008 tienoilla. Tätä vauhtia olen ajan hermolla viimeistään nimiäisiin mennessä.

4) Leipominen. Ja leipomusten syömisen välttely, eli vieraiden kutsuminen kylään eli kahvittelu. Parasta tässä on paitsi seura, niin myös miehen into imuroida AINA ennen kuin meille tulee vieraita. Pois kotirouvan huono omatunto tekemättömiin kotitöihin liittyen (Mad Menistä saa paitsi muotivaikutteita, niin myös typeriä ideoita omasta roolista) - meillä on siistiä suunnilleen aina kun joku tulee kylään. Jos tulet kylään, ja löydät pölykissan, olet a) joko tullut ilman, että mies olisi ehtinyt reagoida b) tai osa meidän lähintä sisäpiiriä.

5) Kävelyt. Takki auki, koska maha ei mahdu enää minnekään, ja aurinkolasit päässä, koska aurinko paistaa enkä jaksa meikata. Hanujen ruskakuvien ottaminen ja lähetteleminen omille vanhemmille, toimistossa istuvalle miehelle, anopille ja Instagramiin. Saatteeksi teksti: "Raskaus ei ole sairaus" tai "Kylläpä kelpaa lomailla"  tai "Hakisinko vielä toisen kahvin?".

6) Laadukas mutta kevyt kirjallisuus. Tai syvällinen, mutta gerbiilin keskittymiskyvylle sopivaksi paketoitu. Kotimaiset alle 200 sivun mittaiset ihmissuhdeproosateokset uppoavat hurjan hyvin. Kiitos mm. Jussi Valtonen, Riikka Pulkkinen ja Tina Lundán. Ja kiitos keskittymiskyvyn universaali heikkeneminen, minkä johdosta tarjolla on muutakin kuin tiiliskiviä.

Tuleeko muita mieleen? Aikaa tässä on nimittäin varmaan jouluun asti, jos lapsentahtisesti mennään.

Kolmannen kolmanneksen raskausviikot

Virallisesti kai kolmas kolmannes päättyy vauvan syntymään, mutta koska se nyt ei ole vielä näköpiirissäkään, ja koska tämä "neljännen kolmanneksen" ensimmäinen viikko on kyllä ihan oma lukunsa, julkaisen tämän raskausviikkopostauksen jo nyt. Minusta on tullut Googlen raskausaiheisten hakujen suurkuluttaja - erityisen mielelläni olen lukenut, mitä muiden raskauksiin on milläkin viikolla kuulunut. Toivottavasti näistä on vastaavasti jollekin iloa!

Sarjan aiemmat osat Ensimmäisen kolmanneksen raskausviikot ja Toisen kolmanneksen raskausviikot löytyvät linkkien takaa. Lisäksi tagin Raskausviikot takaa löytyy noiden ohella satunnaisia raskausviikkokuulumisia.

Raskausviikko 28 Mahan koko seilaa edestakaisin - ruuan jälkeen istualtaan näyttää valtavalta, seisaallani kuvittelen vieläkin, että tätä edes huomaa. Palaan töihin loman jälkeen. Äitiysjooga on miltei parasta mitä tiedän - hiipivä turvotus ja erilaiset jumit hellittävät välittömästi. Tungen ensimmäistä kertaa pari tyynyä patjan alle jalkopäähän. Haetaan äitiyspakkaus ja ihastellaan. Ruskeat vaatteet laitan samantien kiertoon.

Raskausviikko 29 Kela kuittaa: päivärahat myönnetty. Alan valmistella isyyspakkausta - tahtoisin sinne tosin jotain muuta kuin keskikaljaa ja korvatulppia. Tuottaa vaikeuksia löytää vastasyntyneelle turvallinen klassisen keltainen kylpyankka. Nähdään vauvaperhekavereita ja saadaan läjä vastasyntyneen vaatteita ja harsoja, sekä hyvä perehdytys siihen, mitä kestovaipat voivat yksinkertaisimmillaan olla. Mieskin taitaa alkaa lämmetä ajatukselle. Yöllä kylkeä kääntäessäni herään kipuun, joka tuntuu lähinnä siltä kuin vatsalihakset repeäisivät alapään kiinnikkeistään irti. Nytkö se vaivaisuus alkaa?

Raskausviikko 30 Helle hellii odottajaa - huomaan voivani hyvin, kunhan vain liikun päivittäin. Siispä pyöräilen töihin, käyn uimassa ja salilla. Jos en tee mitään, pamahtaa turvotus päälle. Ihan hieman nau'un miehelle siitä, etten ole varma saako perheen raskaana oleva osapuoli osakseen riittävästi huolenpitoa - siis vatsan öljyämistä ja jalkahierontaa. Neuvolassa todetaan hemoglobiinin nousseen hyvälle tasolle; kontrolliultrassa todetaan istukan nousseen riittävälle tasolle.

Raskausviikko 31 Ihastelen vauvan supervahvaa möyrintää. Vauva on asettunut pää alaspäin selkä oikeata kylkeäni vasten. Jotenkin vauva onnistuu puskemaan pyllyään ylöspäin niin, että pidemmän istumisen aikana tuntuu, että oma kylkikaareni menee melkein mustelmille. Jään vihdoin miehen kanssa yhtäaikaa lomalle.

Raskausviikko 32 Raskausvaivoistani rankin, armoton vitutus, nostaa päätään. Pari päivää menee vuoronperään suuttuessa, itkiessä ja sitten pyytäessä anteeksi sitä, kuinka ankea olen. Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen huonoa lomaseuraa. Onneksi mieskin vähän murjottaa. Parin päivän jälkeen fiilikset tasaantuvat ja ollaan taas auvoisa esikoistaan odottava söpöilevä höpönassuperhe.

Raskausviikko 33 Viikko alkaa perhevalmennuksen synnytysosiolla ja neuvolatarkastuksella. Synnytysosio on ehkä imetysosiota aavistuksen informatiivisempi, vaikka kaipaisinkin jotain muita vastauksia kuin, että "riippuu synnytyksestä". Paino on noussut jo noin yhdeksän kiloa, eikä kaikki ole suinkaan tullut mahaan. Pyöräily alkaa vihdoin tuntua hieman tukalalta - kumartuessa huomaa, että ala- ja ylävartalon väliin jäävä röllykkä ei ole mikään triviaali läskimakkara. Olen yllätyksekseni äitiyspilatesryhmän pisimmälle edennyt odottaja.

Raskausviikko 34 Olen niin onnellinen, että itkettää. Juttelen mahavauvalle ihan luonnollisesti, vailla mitään ironiaa. Tilkkutäkin palaset on prässätty - viltti on yhdistelyä vaille valmis. Fiiliksistä huomaa, että ehkä jonkinlaisena siirtymäriittinä aloitettu omalla mittapuullani valtava käsityöurakka on tehnyt tehtävänsä, ja olen tilkku tilkulta laskeutunut syvemmälle lähestyvään äitiyteen. Tavallaan tiedostan oman pateettisuuteni, mutta silti ei hävetä yhtään. Käydän noutamassa lastenvaunut - mies viettää viikonlopun työnnellen lampaantaljalla, haalarilla ja makuupussilla täytettyjä vaunuja ympäri meidän kotia. Supersuloista. Sanon hyvästit työmatkapyöräilylle, mutta salitreeniä jatkan.

Raskausviikko 35 Huh, viimeinen työviikko ennen äitiyslomalle jäämistä. Käyn läpi aikamoista tunneskaalaa - toisaalta ajatus lähestyvästä vauvanvaatteiden pesemisestä, päiväkahvitteluista muiden äitiyslomalaisten kanssa ja mahdollisuudesta käydä luennoilla pitkin päivää kutkuttaa ja suorastaan viekoittelee; toisaalta on kuumottavaa tipahtaa työyhteisön ja ulkoa annetun päivärytmin ulkopuolelle. Viikon viimeisenä päivänä, työpaikan kulkukortista luovuttuani, julkaisen kaikkien aikojen suosituimmaksi muodostuvan Facebook-päivitykseni:

Jossain vaiheessa pitää vain uskaltaa pudottaa kynä! Kiitos [työnantaja] (ja kiitos [mies]) - minä jään nyt ÄITIYSLOMALLE. Palataan näihin työjuttuihin joskus kymmenen vuoden päästä. Tällä välin ohjelmassa oopperaa, litroittain lattea (ei kai perjantain lakko koske kahvilatyöntekijöitä?), vauvanvaatteiden silittämistä sivettikissan kyynelin, auvoisia aamuhetkiä ja kaikenlaista köllimistä.

Out of office for now.

Raskausviikko 36 Vietän vapaaherrattaren elämää ja käyn läpi hienoista identiteettikriisiä. Vauvanvaatteet on nopeasti pesty, viltti on melkein valmis. Viikon ruokaostosten tekeminen supermarketissa, lauantaiaamun brunssin valmisteleminen ja muutamalla luennolla istuminen ei mielestäni anna minulle oikeutta kutsua itseäni tuotteliaaksi. Äitiysjooga ei tunnu missään, pilateskurssi päättyy kohta.

Raskausviikko 37 Lääkäri toteaa tarkastuksen yhteydessä: "Täällähän on tapahtunut jo paljon!". Kohdunkaula on lyhentynyt senttiin. Pakkaamme sairaalakassin. Näen äitiyslomalaisia melkein ähkyksi asti. Parina päivänä keskityn tekemään omia juttujani - näen kavereita, luen, katselen taidetta. Jonkinlainen rauha laskeutuu - vauva tulee, oma persoonallisuus säilyy, elämä ehkä jopa rikastuu.

Raskausviikko 38 Ihmeen helppoa tämä odotus! Käyn joogassa, salilla ja uimassa. Vietän kokonaisen päivän rapujuhlissa - kaupoisa käyden, ruokaa laittaen, iltaa istuen. Suurta osaa ajasta en muistaisi olevani raskaana, jollei aihe pompsahtaisi keskusteluun jostain syystä vähän väliä. Ymmärrän hieman paremmin, mitä sukkapuikkokivut tarkoittavat. Mies huolestuu, kun välillä suustani pääsee ai saakeli. Mutta ei hätää, vauva se vaan hieroo kallonsa luota lantiomaljan hermopäitä vasten. Synnytys tuntuu kaukaiselta ajatukselta, mutta toisaalta tiedostan, etten välttämättä pääse viikkoon 40 saakka näissä raskausviikkomerkinnöissäni.

Raskausviikko 39 En usko, että synnytän koskaan. Vauva tuntuu kaukaiselta ajatukselta, eikä minulla oikeastaan ole mitään tuntemuksiakaan jo totuttua möyrimistä lukuunottamatta. Siivoan tuntitolkulla, käydään kolmetuntisella kävelyllä sunnuntain kunniaksi. Synnytysveikkaukseni (38+3) osoittautuu vääräksi. Käyn hieronnassa. Toisaalta herään joka aamu ajatukseen: "Eipä se alkanut vieläkään."

Raskausviikko 40 Voin fyysisesti aivan yhtä hyvin kuin ennnekin. Käyn salilla, joogassa ja pitkillä kävelyillä. Nukun seitsemän tunnin unia putkeen. Silti pää alkaa hajota. Parin itkuisen illan jälkeen tunnistan itsekin oman koomisuuteni ja annan miehelle luvan niin halutessaan majoittua hotelliin siihen asti, että lähdetään synnyttämään. Ei onneksi tarttunut tarjoukseen. Jos hormonien heilahteluja ja kiihtyviä "Joko?" -kyselyjä ei lasketa, on raskaudessa ehtottomasti vaikeinta sukkahousujen pukeminen siihen toiseenkin jalkaan. Kohdistamme laskettuun päivään turhan isoja odotuksia - mahdollisella seuraavalla kierroksella merkittäneen omaan kalenteriin vain aika, jolloin äitiyspoliklinikalle tulee olla yhteydessä yliaikaiskontrollin merkeissä.

40+2 ja odotus jatkuu

Tilastollisesti on todennäköisintä, että vauva syntyy syntyy tänään. Raskautta on nyt mennyt 40 viikkoa ja 2 päivää - normaalijakaumaa noudattelevan syntymäkäyrän huippu ajoittuu ilmeisesti tähän kaksi päivää lasketun ajan jälkeen.

Fakta on, että mistään ei (kai?) voi päätellä synnytyksen olevan tänään yhtään sen lähempänä kuin esimerkiksi eilen tai vaikka kolme viikkoa sitten. Viime viikon lopulla kaivoin tosin parina iltana kaurapussin esille, kun alaselkää jomotti niinkuin yleensä kuukautisten ensimmäisenä päivänä. Ja eilen illalla ehdin juuri kuulostella mahaa ja miettiä, että onkohan tämä sellainen tunne, jota voi kutsua poltoksi, kun nukahdin. Yöllä joko näin unta tai sitten en, että kohtu olisi aina kovettunut kun könysin kiinni mieheen. Rakkaushormoni oksitosiinihan se siinä. Rinnat saattavat olla hieman arat, tai sitten eivät. Maha saattaa olla vähän sekaisin, mutta tuskin enempää kuin normaalistikaan silloin tällöin.

En siis osaa yhdistää mitään oireita tulevaan, mutta huomaan silti olevani vähän pettynyt kun aamulla heräänkin taas kuivien lakanoiden välistä. Samantyyppisiä odotuksen ja pettymyksen fiiliksiä liittyy jokaiseen vessassa käyntiin - taaskaan housusta ei löydy mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Tunnelma vaihtelee satunnaisesta iltaitkuisuudesta tyynen rauhalliseen seesteisyyteen. Pääasia on, että lapsi potkii vieläkin villisti. Suhteellisen tärkeätä olisi varmaankin myös, että saisin pidettyä itseni erossa suklaasta, suklaakekseistä ja porkkanakakuista. Hah, no jossain pitää joustaa. Makeanhimo on itse asiassa nostanut päätään parin viime viikon aikana. Voi johtua osittain siitä, että nyt äitiyslomalla herkutteluun on aikaa ja mahdollisuus - toisaalta tykkään ajatella, että kroppa kerryttää vielä hiukkasen vararavintoa tulevia koitoksia ja jälkeläisen ruokkimista ajatellen.

Aloitin esseen kirjoittamisen, mutta en juuri edisty. Voi olla, että palauttamaton koulutyö on nyt synnytyksen tiellä. Ehkä tsemppaan ja testaan tämänkin oljenkorren.

Ensimmäisiä synnytysoireita

Leipominen vastaa kuulemma lapsivesien menoa. Ehkä pinkki kuorrutus, hopearakeet ja porkkanasydän kiihdyttää oksitosiinin eritystä?

Raskaana 39+6. Alkaa näkyä.

Muita tuntemuksia ei siis ole. Paitsi tarve vastata äidille puhelimeen, ettei se luule, että ollaan synnyttämässä, ja samaten tarve päivitellä blogia, etten anna vääriä signaaleja mihinkään suuntaan. 

Kyseleminen on herttaista - ihanaa, että ihmiset 1) muistaa päivän ja 2) lähipiiriä kiinnostaa. Mutta olisihan se nyt kiva hiljalleen voida kertoa jotain uutisiakin. Muutakin kuin että leivottu on.

Rakkaudesta lajiin?

Ehkä joku muistaakin, että olen tässä raskauden loppusuoralla huolehtinut (ja ollut huolehtimatta) milloin mistäkin. Nyt on kuitenkin noussut uusi huolenaihe, jota en ole osannut ennakoida. Nimittäin odotus valtavasta äidinrakkaudesta. Ja pelko rakkaudettomuudesta.

Tykkään vauvoista juu, tykkään sylitellä muiden vauvoja, tykkään jopa nuuhkia niitä. Mutta on aina kiva antaa ne sitten omille vanhemmilleen takaisin, sillä eivät ne enää ole kauhean suloisia siinä vaiheessa kun ne alkavat itkeä. Mutta minä, ja tietty mies, ollaan ne tyypit, kenelle meidän vauva annetaan syliin siinä vaiheessa kun se alkaa itkeä. Ja kyllähän me siitä sitten huolehditaan - on sitä typerämpiäkin asioita tehty velvollisuudesta. (Erityisesti opiskeluaikoina, mutta myös muun järjestötoiminnan puitteissa - skaala ulottuu öiden valvomisesta järjesttömien viinamäärien kumoamiseen, vaatteiden riisumiseen yleisön edessä ja suossauimiseen nahakhousuihin pukeutuneena...). Mutta olisi tietyllä tapaa helpottavaa, jos se huolehtiminen ei tuntuisi velvollisuudelta. Vaan että vauvasta huolehtisi rakkaudesta lajiin. Rakkaudesta vauvaan.

Ja tästä päästäänkin siihen huoleen: entä jos en rakastukaan omaan vauvaani?

Olen käyttänyt viime viikot muun muassa tuoreiden äitien kanssa seurustelemiseen. Yksi vakituisista keskustelunavauksista on äidinrakkaus. Ja se, milloin se oikein syttyy. Ja tiedättekö mitä? Yksikään ei ole sanonut valaistuneensa samantien saatuaan käärön rinnalleen. Uuden ihmisyyden ja tilanteen ainutlaatuisuuden tajuamisessa on kaikilla mennyt muutama päivä - kukaan ei tosin ole kehdannut sanoa, että ei ole vieläkään rakastunut. Yksi tiesi kertoa yhdestä tuttavastaan, joka olisi kokenut saman tien spontaanin post partum -wau-kokemuksen. Mutta sekin saattaa olla urbaanilegendaa.

Eli enpä tosiaan tiedä, mitä tässä pitäisi odottaa. Saanko synnytyksen jälkeen kovemman nosteen kovamuovisesta viinilasista juodusta shampanjasta kuin syliin nostetusta mötikästä, joka vielä hetkeä aiemmin oli osa omia sisälmyksiäni? Saanko paniikkikohtauksen tai epäuskoisen hepulin, kun toukka alkaa hamuamaan tietään kohti nännejä, joista ei vielä koskaan ole tullut mitään ulos? Käännänkö katseeni pois ja alan itkeä, kun nyytillä onkin kolmetoista varvasta? Alanko ensimmäisen itketyn yön jälkeen taivutella miestä adoption kannalle? Muuttuuko mieleni päivän, kolmen, kymmenen tai sadan jälkeen? Vai huokaistaanko me joskus vuonna 2034 helpotuksesta, kun ainoaksi jäänyt lapsi muuttaa kotoa?

Meillä on nyt niin siistiä ja harmonista. Tuoksuu Tolu ja porkkanakakku. Voidaanko me rakastua johonkin, mikä lisää palettiin puklut, kakkavaipat ja öisen ölinän?

Mitäs sitten tehdään?

Eilen illalla oli kuulkaa sellainen tilanne, että meillä oli siisti koti, ruokaa jääkaapissa, päivät ulkoilut ulkoiltu ja liikunnat harrastettu. Pyykit oli pesty, astiat samoin. Anssi Kelan Vain elämää -päivä katsottu, kuten myös jakso tai pari Mad Meniä. Olin jatkanut tilkkutäkkiä yhdellä rivillä, pelannut tietokoneella, lukenut kaikki blogit ja päivittänyt omaa. Epiloinut sääret, leikannut varpaankynnet ja värjännyt kulmakarvat. Lukenut päivän Hesarin ja ensimmäiset sata sivua Amos Ozia todetakseni, että kyseiseen kirjaan en kykenisi uppoutumaan.

Kello 20 aloin miettiä, monelta voisi käydä nukkumaan.

Tänään aamiaisen jälkeen pakkasin läppärin ja kirjastokortin laukkuun ja tulin yliopiston kirjastoon. Jospa sitä sittenkin tekisi vielä yhden esseen.

Vauva, pysy aloillasi vielä pari päivää, että saan opintopisteet rekisteriin.

Ja te muut: kertokaa, mitä te teette kotona viikonloppuisin! Tuntuu, että aikaa riittää, kun dokaaminen ja krapulat on poissa laskuista. Mies ehdotti, että ostettaisiin uusi lautapeli. Kai sekin on parempi vaihtoehto kuin kodin kuorruttaminen toistaitoisilla käsitöillä. Veikkaan nimittäin, että koti-iltoja tulee vietettyä vastaisuudessakin.

Onnea äiti/mummi!

Äiti kuluttajana

Mitä minun tulisi ajatella itsestäni kuluttajajoukon osana, kun kohderyhmälle tarjolla olevien tuotteiden merkit kuuluvat järjestään johonkin seuraavista kategorioista:

- Ruumiinosat tai niiden johdannaiset: esim. Bellybutton, Bumgenius, Boob
- Yksisoluisille tarkoitettu vauvajargon: esim. Bugaboo, Hug-A-Bub, Gugguu, Fuzzibunz
- Äiti- tai vauvajohdannaiset: esim. Mamalicious, BabyBjörn

Olen pohtinut näitä ennenkin. Sain tänään vettä myllyyn, kun löysin itseni ostamassa Boob-merkkisiä imetysliivejä. Bebes-nimisestä kaupasta. Liiveissä ei ole muuta hyvää kuin se, että ne tuntuvat mukavalta päällä. Mielestäni voisi olla enemmänkin. Esimerkiksi pykälää vetävämpi nimi, luonnollisen pyöreään muotoon prässätyt kupit ja ohut, napakka pehmuste. Nyt ei ollut kuin 55 euron hinta sekä tulevaa lurpahtamista lupailevat epämääräisen luppakorvan muotoiset MUTTA SUPERMUKAVAT kupit.

Koska äideille, ainakin näköjään tuleville, saa myytyä mitä tahansa, kunhan tuote on 1) kätevästi löydettävissä ja 2) jonkun mielestä aivan välttämätön, voisin itsekin lähteä tähän bisnekseen. Pari tuotemerkki-ideaakin on jo valmiina:

- Napa. Rumia mutta valtavan mukavia odotusvaatteita, joista ei harmita luopua parin kuukauden jälkeen, koska kangas muistuttaa ensimmäisen pesun jälkeen monilapsinen perheen kestovaipan imuosaa vuodelta 2003.
- Tissi. Imetysliivit, jotka saavat kaksi rintaa näyttämään yhdeltä. Materiaalivaihtoehtoina on joko napakka mikrokuitu tai napakka polyesteritrikoo, väreinä puuteriroosa ja tiskirätti. Etuna BDSM-henkinen nännin paljastava aukko ja integroidut, valmiiksi möykkyiset pehmusteet, jotka toimivat myös liivinsuojuksina.
- Hömpänpömppä. Teknisestä superbambusta käsin Malesiassa pyöröneulottuja mitä tahansa, mitä ilman vauva ei pärjää ja muuta vanhemmat, todennäköisesti äidit, paheksuvat. Kohderyhmänä erityisesti isovanhemmat, joille juuri isovanhemmaksi tullut seniorinäyttelijä/poliitikko/juontaja mainostaa tuotesarjaa ET-lehden takakannessa. Värivaihtoehtoina luonnonvalkoinen, possunpunainen tai poutapilvensininen. Tuotelupauksena onnellisempi lapsuus, kuin mitä pystyit omille lapsillesi antamaan.

En ole äitiysmaterian asiantuntija, enkä sellaiseksi haluakaan. Ihmettelen kuitenkin kovasti tarjonnan ohuutta, materiaalien laaduttomuutta ja ennen kaikkea brändäyksen laaduttomuutta. Tietystikään tyhmä ei ole se joka myy, vaan se joka ostaa. Minusta vaan saisi kuluttajana enemmänkin irti: ostaisin mielelläni funktionaalisia, mutta esteettisiä ja kestäviä täsmätuotteita. Nyt ostan vain minimimäärän, koska tulen joko ulkonäöstä, materiaalista, tuotemerkistä tai kaikista kolmesta pahalle tuulelle.

Olen ennenkin kysellyt äitiysvaatevinkkejä, mutta toistan nyt pyyntöni: Jos teillä on hyviä kokemuksia jostain merkistä tai liikkeestä, vinkatkaa ihmeessä! Minä ja kansantalous kiitetään.

Jakautumista odotellessa - 39+0

40. raskausviikko kuulostaa aika muikealta. Ja en silti j******ta saa sporassa sitä istumapaikkaa. Miten monessa palassa tai maha pystyssä tarvitsee olla.

Huh, hengitän syvään.

On helppoa tehdä yhteenveto blogipostauksista, mitä löytää haulla "raskausviikko 39+x". Joko odottavat äidit ovat just silloin lähteneet synnyttämään. Tai sitten niitä vituttaa. 

Noh, minä en ole lähtenyt synnyttämään.

Niissä 40. raskausviikon blogipostauksissa, joissa vauva ei ole vielä lähtenyt tulemaan eli joissa odottavia äitejä vituttaa, on syynä joko fyysiset tai henkiset vaivat. Fyysisistä vaivoista kirotaan kolotuksia, liitoskipuja, turvotusta ja väsymystä. Vaihtoehtoisesti henkisen puolen prakaillessa blogeissa manataan miestä tai miehen kaljanjuontia, omia vanhempia, miehen vanhempia, sisaruksia, neuvolan terkkaria tai uteliaita lähimmäisiä - hyväntahtoisia uteluita, vauvanhäätöohjeita tai naapurin mummoa.

Noh, minua ei edelleenkään vaivaa fyysisesti mikään. 

Ei ole kolotuksia, liitoskipuja tai muitakaan vaivoja valitettavana. Olen käynyt salilla, kävelyllä, savusaunassa ja järvessä. Istunut tentissä, hengitellyt joogassa, pomppinut jumppapallolla. Kävelen nopeammin kuin kuukausiin, koska maha on laskeutunut, keuhkoilla on tilaa eikä lihaspistoksista ole enää tietoakaan. Sää on kaunis, aurinko paistaa. Häpyluutakaan ei väsytä.

Mutta ai että se toinen puoli. Pää ja zen,  nimittäin. 

Henkiset supistukset ovat varmaan jo alkaneet - siis aivojen synnytysuspistukset eli ne kuuluisat hormonit. Otsassa on pitkästä aikaa finni. Yhtenä aamuna teki lähinnä mieli vetää miestä turpaan. En tietenkään toiminut, en keksinyt riittävän hyvää syytä - en itse asiassa keksinyt ainoatakaan syytä. Kunhan vain sattui olemaan lähistöllä, rassukka. Eilen illalla itketti kaikki, samaten ilman syytä. Henkinen avautumisvaihe senkun pitkittyy.

Tänään olin sisäisesti (ja sivistyneesti peitellen) raivoissani joogaohjaajalle, joka oli mielestäni aivan toistaitoinen. Olen harjoitellut tätä raskaana olemista jo 39 viikkoa - jos päätän käydä rentoutumaan oikealle kyljelleni, niin otan tietoisen riskin. Älkää tulko neuvomaan.

Hengitän taas syvään.

Laitoin tänään miehelle viestiä, että ymmärrän, jos haluat asua hotellissa synnytykseen asti. Mies vastasi: "Jee, hotelliin!". Melkein naurattaa.

PS. Aiempiin postauksiin Yhdes koos ja Raskaushehkutusta verratessa ei voi kuin hymyillä itselleen - onpahan koko tunneskaala ja vähän vielä siihen päälle käytössä... Miten niin muka raskaana olevat naiset on ailehtelevaisia?

Yhdes koos

Koska tämä blogi on toistaiseksi mitä suurimmassa määrin raskausblogi, niin kerrottakoon päivän uutiset: täällä ollaan vielä yhdessä läjässä. Elättelen kuitenkin toiveita siitä, että jossain vaiheessa päsen laajentamaan vauvablogi- ja perheblogigenreihin. Ja ehkä hormonitoiminnan aikanaan normalisoituessa ja elämänpiirin ehkä laajetessa taas vaihteen vuoksi ulospäin, saatan joskus tulevaisuudessa kirjoitta - taivas varjele - ihan jostain muustakin!

Vauvakutsuilla oma veikkaukseni syntymäajasta oli 10.10. - oman isomummoni ja tietty Aleksis Kiven kunniaksi. No sehän meni sitten kirkkaasti metsään. Itse asiassa tällä hetkellä ei tunnu siltä, että tämä vauva olisi syntymässä koskaan. Tuntemuksia ei ole niin minkäänlaisia - ei supistuksia, puristuksia, kiristyksiä tai vihlomisia.

Olkoon. Tulkoon kunhan on valmis. Ei täällä ole mitään hätää, eikä mitään kunnollista syytä, miksi en voisi olla raskaana vielä viikkoa, kahta tai kolmea. Oikeastaan minulla on vain kaksi ei-niin-kunnollista syytä, miksi vauva saisi syntyä mieluummin syntyä ennemmin kuin myöhemmin.

Ensinnäkin olisi kivempi synnyttää reilu kolmikiloinen pötkylä kuin, let's say, lähemmäs viisikiloinen. Jotenkin kuvittelen, että pienemmistä vauvoista selviää pienemmin repeämin. Eikä vatsanahkakaan ehtisi venyä ihan palautumiskelvottomaksi. Se on kuulkaa viikko ja pari-kolmesataa grammaa - kyllä se varmaan synnytyskanavassa joltain tuntuu.

Ja toiseksi, jos vauva antaa odottaa itseään ja syntyy ennakoitua isompana, menee kaikki lipastosta löytyvät söpöt pienimmät vaatekerrat hukkaan. Olisihan se nyt kurjaa, olla ensin raskaana ja sitten punkea ulos keskikokoinen kahvakuula, jonka joutuu heti pukemaan jos ei nyt ihan misssixtyihin (tai moderniin vastineeseen, en ole ajantasalla), niin ainakin johonkin glitterkuvioituun minnihiiripaitaan.

Sanoinhan, että syyt eivät ole parhaasta päästä.

PS. Hautomoblogiin oli tänään löydetty Googlen kautta hakusanayhdistelmällä "paska raskaus". Tuotin varmaan pettymyksen, mulla on nimittäin aika kivaa.

38+3 - armotonta pesänrakennusta

..joskaan ei niinkään itselläni, vaan miehellä. Ilmeisesti se antaumuksellinen taloudenhoito, jota pitkin viikkoa suoritan, ei miehen mielestä riitä ylläpitämään kotia, kodin siiteyttä ja ulkoasua riittävällä tasolla.

Niinpä meillä pyöriteltiin huonekalut ympäri muutama päivä sitten.

Tänään huushollauksen seurauksena olikin sitten siivouspäivä - jostain syystä sohvien alta paljastui pölyä ja ruokapöydän alta leivänmuruja. Kaikki alkoi ihan viattomasti - mies oli ajatellut imuroida, kun tietää minun inhoavan imuroinnin ääntä. Noh, sen sijaan, että olisin karannut mammajoogaan hurinaa pakoon, päätinkin sitten pestä vessan sillä välin. Ja kun miehen imurointi jatkui aina vaan, enkä voinut vain olla kotona toisen siivotessa tekemättä itse mitään, ajattelin pestä vähän lakanapyykkiä. Ja siinä nyt ei pitkään kestänyt. Kaivelin siivouskaappia, löysin uuninpesuaineen. Uuninpesuaineen vaikuttaessa ja miehen edelleen imuroidessa, en mahtanut itselleni mitään, vaan aloitin lattioiden luuttuamisen. Mies sai lattioiden lisäksi sohvatkin imuroitua, mutta ei raskinut olla tekemättä mitään minun pestessäni lattioita, vaan alkoi kantamaan tavaroita vintille ja ja kellariin, ja tavaraa vintiltä kellariin. Sain lattian luututtua ja uunin pestyä, mutta mies jatkoi tavaroiden sortteerausta. Kauhea kierre - aloin hosua ympäri asuntoa rätti kädessä. Keittiön kaapit, ruokapöydän tuolit ja kaikki ovet saivat kyytiä. Viherkasvit pääsivät suihkuun, minä aikana mies sai tavararallin päätökseen. Leikkelin viherkasveista kellastuneita lehtiä pois ja mies mittaili listan päälle tulevan johdot kätkevät kaapelikotelon tarvetta. Pitkälle iltapäivään kestäneen huitomisen jälkeen oltiin vihdoin yhtä aikaa valmiita.

Mutta riitikö tämä? No ei.

Sitten pitikin nimittäin päästä rautakauppaan ja ruokakauppaan. Kotiin palattuamme mies alkoi koteloida sähköjohtoja ja minä aloin täyttää ja paahtaa kaslerrullaa ja pilkkomaan uunijuureksia, koska kyllähän nyt lauantai-iltana pitää olla vähän kunnianhimoisempaa ruokaa. Mies jatkoi kaapelointia, minä tein suklaakeksitaikinaa pakkaseen. Nyt, kymmentuntisen lauantaihuhkinnan jälkeen istutaan vihdoin yhtaikaa sohvalla. Kohta päästään syömään.

Ja mikä on päivän saldo? Helvetisti ruokaa, suht siisti koti ja yksi vaivainen harjoitussupistus. Vähän vierasvaraa, jos joku haluaa nähdä meitä vielä synnytyksen jälkeen. Takaraivossa aavistuksena kalvava käsitys perheen työnjaon viisikymmentälukulaisuudesta. Vino huvittuneisuus siitä, että illmeisesti synnytystä edeltävä pesänrakennusvietti iskee myös miehiin. Ja siitä, että perheenlisäys ajaa tällaiset mukaliberaalit emansipoituneet modernit tasa-arvoihmiset syvälle uuskonservatismin suohon. Telkkarista tulee urheiluruutu, taidan avata miehelle oluen. Voihan perse.

Kotiäidin arkipäivä

Silloin tällöin minulta kysytään, mitä oikein puuhailen näin äitiyslomalla, ja mihin käytän päiväni. Niinpä ajattelin tehdä tästä perjantaista tällaisen "kotiäidin arkipäivä" -postauksen, mihin voin kysyttäessä viitata. Voi olla, että teen näitä vastakin - sen verran hyvin tämä havainnollisti itsellekin, että aika paljon sitä tulee päivän mittaan puuhasteltua.

***

7.30 Miehen kello soi. Havahdun, käyn vessassa. Nukahdan uudestaan.

9.00 Mies käy ennen töihinlähtöään tuomassa sänkyyn pari vauvalle ostettua pehmolelua, sanomassa että olen söpö ja antamassa pusut minulle ja mahalle. Herään pehmoleluihin ja pusutteluun.

9.00-9.30 Surffailen netissä kännykällä sängyssä maaten. Selaan uutistet, blogipäivitykset ja sosiaalista mediaa.

9.30-10.10 Teen normaalit aamutoimet: Käyn suihkussa, meikkaan ja puen päälleni. Laitan samat vaatteet kuin tiistaina - miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki, eikä sitä valinnanvaraakaan niin älyttömästi ole. Syön vitamiinit, juon vettä ja pesen hampaat.

10.11 Vien biojätteet ulos. 

10.25-12.00 Syön kahvilassa aamiaista ystäväni ja viisiviikkoisen vauvansa kanssa. Maksan 10 senttiä ekstravoista, jota croissant ja hillo vaatii kaverikseen.

12.15-13.45 Käyn hierottavana Töölön hieronta-akatemiassa. Keskitytään pohkeisiin, selkään ja hartioihin. Hieroja toivoo, ettei synnytys käynnisty hieronnan jäljiltä, ja minä yritän vakuuttaa, ettei se hirveästi haittaisi.

14.00-14.10 Palaan kotiin ja paistan itselleni kirjolohta lounaaksi eilisten uunijuuresten oheen.

14.10-14.30 Syön lounasta.

14.30-14.40 Kuorin granaattiomenan ja irrottelen siemenet kulhoon. On kyllä maailman hitain hedelmä perattavaksi, näitä ei varmaan syödäkään muutamaan vuoteen.

14.40-16.20 Syön granaattiomenan, luen päivän lehden (Helsingin sanomat) ja rästiin jääneen aikakauslehden (Ulkopolitiikka). Hiljalleen alkaa nukuttaa.

16.20-17.25 Nukun hyvät päiväunet, joista viimeinen 20 minuuttia menee torkuttaen.

17.25-17.26 Petaan sängyn.

17.26-17.30 Keitän mutteripannukahvit, tiskaan paistinpannun, paahdan pari siivua ruisleipää ja laitan päälle voita ja cheddaria.

17.30-18.00 Juon kahvia, syön juustoleivät ja luen uutta Suomen Kuvalehteä. Selailen uudestaan Ulkopolitiikkaa, koska en muista lainkaan, mitä luin ennen päiväunille nukahtamista.

18.30-19.00 Tapaan miehen kaupungilla. Etsitään hetki toisiamme kahdelta sporapysäkiltä, minkä jälkeen kuljeskellaan pitkin keskustaa.

19.00-19.45 Käydään aperitiiveilla Steam Hellsingissä. Mies juo Napuen ginistä tehtyä gintonicia karpaloilla ja rosmariinilla, minä jotain hapanta ja vadelmaista.

20.00-22.30 Vietetään ehkä viimeinen deitti-iltaa lapsettomana pariskuntana ravintola Aidossa puolipitkän kaavan mukaan illastaen. Juon puoli annosta shampanjaa, hähää. Puhutaan kunnianhimosta, hierarkioista, maahanmuuttajien kotouttamisesta ja korvakynttilöistä.

23.00 Saavutaan mahat täynnä kotiin! Vielä pieni blogipostaus, kerrankin tuoreeltaan, ja olen ihan valmis nukkumaan pitkän ja raskaan päivän jälkeen.

***

Olen aina välillä tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten olevinaan saa asioita aikaiseksi enkä tee tarpeeksi hyödyllisiä asioita päivän mittaan. Nyt päivän tekemisiä kirjatessani huomasin, että eihän tämä pidä alkuunkaan paikkaansa. Korostin kaikki tekemäni kotiaskareet punaisella värillä - aikamoinen liuta niitä kertyikin, huhhuh! Tätä on myös ehkä hauska lukea sitten vauvan syntymän jälkeen ja muistella, mitä kaikkea sitä saikaan aikaiseksi kun sai vielä itse päättää aikatauluistaan. Nyt olen ihan valmis käymään ansaituille yöunille. Hyvää yötä ja kivaa viikonloppua kaikille!

Päivän asu + raskaushehkutusta, ei ironiaa

Leijun tänään sellaisissa sfääreissä, että mun on ihan pakko tehdä asupostaus. En vaan saa pidäteltyä, vaikka ei yhtään kuulu tyylin. Luvassa on siis peilin kautta kännykkäkameralla otettuja omakuvia eli selfieitä ja hehkutusta siitä, miten hyvin tänään menee. OOTD, tunnen terminologian. 

Rakastan vuodenaikoja muutenkin ja kauden ensimmäisistä nilkkuri-/villakangastakki-/pipopäivistä tulee aina hyvä mieli. Tänään ne sai yhdistää, aurinkolasien kera. Lisäksi alla on seitsemän tuntia umpiunta ilman ainoatakaan vessareissua. Eikä mihinkään kolota tai kivistä. Pitkästä aikaa pystyn myös kävelemään täyttä vauhtia ilman että vatsan alkaa pistää tai vauva alkaa potkia vatsalihassaumaan.

Olo on niin sirkeä, pirteä ja hehkeä, että en yllättyisi, jos joku muotikuvaaja pysäyttäisi kaupungilla ja haluaisi musta otoksen johonkin Kauniit odottavat äidit -katalogiin. Ja tässä ei ole yhtään sarkasmia, mulla on oikeasti just näin kiva ja helppo raskaus, ja tänään viikkoja 38 täynnä. Katsokaa vaikka, jos ette usko! Otin kuvat kun lähdin aamulla kotoa luennolle - nyt luentoa, lounasta ja kävelyä myöhemmin näytän jo vähän räjähtäneemmältä. Onneksi otin kuvat aamulla!

Superihanan syyssään lisäksi kivaa on myös se, että aika moni oma vaate menee edelleen päälle. Tän päivän tummankirjavassa asussa vain netistä löydetty Gapin musta polvipituinen trikoohame on äitiysmallistosta. Ja on muuten ollut hirveän kätevä - pituutta saa säädeltyä hinaamalla ihanan lutteroa vyötäröä ylös tai alas, minkä lisäksi hameen voi yhdistää mihin tahansa omaan, mikä mahtuu päälle. Lyhyisiin mekkoihin, väljiin t-paitoihin, neuleisiin tai mihin vaan. Yläosana on Cosin muutaman vuoden takainen luumunpunainen savupiippukaulainen väljä villaneule, jonka löydän joka syksy uudestaan meinattuani heittää sen kevätsiivouksen yhteydessä menemään. Väri toimii jotenkin superhyvin, kun iho alkaa kalvakoitua kesän päivetyksen jäljiltä. Kengät on Vagabondin premiummalliston luottonilkkurit, joissa ajattelin kärrytellä pitkin Helsingin keskustaa. Vyönsininen villakangastakki parin vuoden takaista Zaraa. Hihat on pidennetty ompelijalla. Tällä hetkellä vain ylempi nappi menee kiinni, mutta uskoisin takille tulevan vielä reilusti käyttöä - ainakin, jos vauvasta kasvaa kahvilakelpoinen mallilapsi. Pallokoru ja harmaa kaulahuivi ovat myös Cosista, koru monta monta vuotta vanha, huivi tätä syksyä. Pipo ja lapaset on elokuinen löytö Kolin luontokeskuksesta - Kaunis Ajatus -merkin kierrätysvillasta tekemiä. Pyöreät Le Specsit tekee asusta kuin asusta coolin, ja niiden käyttämisestä tekee erityisen ihanaa se, että lokakuun alussa tarvitsee ennemmin aurinkolaseja kuin kumisaappaita!

Postauksessa käytettyjä adjektiiveja: kaunis, ihana (ainakin 3 mainintaa), sirkeä, pirteä, hehkeä, kiva, helppo, superihana, cool. Tänään ei näköjään ole mitään hätää.

Vauvabrunssi a.k.a. babyshower

Tuleva täti eli rakas isosiskoni sitten meni ja järjesti mulle ja mahalle juhlat! Oon vieläkin vähän liikuttunut - tuntuu kivalta, että tässä lapsensaamisessa on yhteisöä ympärillä. Myös lahjaksi saadut lapsenvahtilupaukset ja lupaukset ystävyyden jatkumisesta lämmittävät.

Sain itse päättää brunssipäivän ja vieraslistan, ja sitten muuten vain ilmestyä paikalle. Luksusta. Pisimpään painin miettiessäni vieraita - kutsuako pelkkiä tyttöjä vaiko tasaisesti parhaita ystäviä? Heitin lopulta emansipaation ja tasa-arvoihanteet nurkkaan ja totesin, että keskimäärin tyttöjä nyt vaan kiinnostaa vauvajutut enemmän ja että olisi oikeastaan hauska viettää sunnuntaita ihan homogeenisella porukalla.

Ratkaisu toimi. Tunnelma oli intiimi ja lämmin, jopa välitön, vaikka vieraista osa ei ollutkaan koskaan aikaisemmin toisiaan tavannut. Tuntui ihmeen tärkeältä saada puhua vauvajuttuja lähipiirin tyttöjen kanssa. Hauskaa, että aihe tuntuu kiinnostavan, vaikka kellään osallistujista ei vielä omia lapsia olekaan. Olin myös onnellinen hössötyksen vähäisyydestä - en saanut yhtään vaippakakkua, en söpöä mutta puolitarpeetonta vauvatavaraa enkä mitenkään kohtuuttomasti huomiota.

Sisko oli vauvakutsukonkarina kehittänyt jopa pari ohjelmanumeroa, jotka toimivat aiheuttamatta kuitenkaan myötähäpeää. Jokainen osallistuja, tai ainakin valtaosa, oli tuonut mukanaan vauvakuvan, joista sain sitten arvailla, kuka kukin on. Lisäksi jokainen askarteli kortin, johon sai veikata tulokkaan strategisia tietoja -syntymäpäivää, painoa, pituutta, nimeä, hiuksia ja silmiä. Valokuvat, veikkaukset ja siskon vauvalle kirjoittama tervetulotoivotus taltioitiin kovien kansien väliin aikoinaan vauvalle annettavaksi. Itkuhan siinä pääsi. Siskon kirjoittama tervetuloviesti alkoi suunnilleen näin:

Moi vauva, 

Täällä sinua jo kovasti odotellaan.  

Ihanaa, että en odota yksin. Vauva syntyy osaksi perhettä, sukua ja ystäväpiiriä. Koko kylän vauvaksi. Meidän hartaasti varrottu, lämpimästi tervetullut pikkuinen. Sydänsydänsydän.

Puuhailuja

Täyttyy nämä päivät muustakin kuin päiväunista, mammakahvittelusta ja rauhallisesta liikunnasta. Tänään olen muun muassa:

- Viimeistellyt vauvan viltin. Siis päätellyt loput langat ja prässännyt neuloksen. Saatan olla viltistä ylpeämpi kuin mitä olen kuvitellut voivani lapsesta koskaan olla.

- Pessyt samat paidat kahteen kertaan, erilaisia tahranpoistokeinoja kokeillen. Enimmäkseen miehen paitoja tietenkin. Jos en voi itse tehdä työtä, mistä maksetaan, niin voin ainakin tukea perheenpäätä hänen urallaan. 1950-luku ei ole koskaan tuntunut näin kotoisalta.

- Paahtanut pellillisen granolaa. Siemeniä, hiutaleita, jyviä, mausteita, sokeria, öljyjä pannulle ja purkkiin. Koti tuoksuu kivasti pullalta. Mies tykkää, vaikkei granolan ystävä olekaan.

- Värjännyt kulmakarvat. Kotona. Itse. Tavallaan helppoa, ainakin jos ei välitä pienestä epäsymmetriasta. Nopeata ja halpaa se ainakin oli.

Onpa kertakaikkisen emansipoitunut olo. Näin elää itsenäinen nainen. Ja just tällaisen roolimallin haluan meidän tyttärelle tarjota. Pitää vielä kysyä mieheltä lupa. Tirsk.

Onko jo tuntemuksia...?

No ei kai. En tiedä, mitä pitäisi tuntea.

Kyllä sen sitten tietää.

***

Ylläolevan kaltaisia keskusteluja tulee käytyä liki päivittäin. Lisäksi äitini on ottanut tavakseen soittaa päivittäin ihan siltä varalta "jos teitä olisikin jo kolme, etkä olisi kertonut". Äitiä kuulemma jännittää. Yritin udella, mikä siinä jännittää - minähän sen vauvan synnytän. En oikein saanut selkeätä vastausta.

***

Olen taas tavannut tuoreita äitejä ja supersuloisia muutaman viikon ikäisiä vauvoja - terveisiä, jos satutte lukemaan! Tuoreet vauvaperheet on superusuloisia. Vastasynnyttäneen äidin hellissä mutta jo yllättävän varmoissa otteissa näen aika paljon toivoa omallekin kohdalle - vauvan käsittely ilmeisesti luoontevoituu nopeasti silloin kun se on oma. Lisäksi on jopa huojentavaa nähdä, miten erilaisia kaikki vauvat ovat. Yksi lähinnä nukkuu, toinen lähinnä ruokailee, kolmas kaipaa jatkuvaa kanniskelua, neljäs ei viihdy sylissä lainkaan. Eihän tällainen ummikkoäiti voi mitenkään tietää etukäteen, mikä odottaa.

***

Pohdin identiteettiä. Ja ajankäyttöä. Ja sitä, miten nämä kaksi kietoutuvat toisiinsa: käytänkö aikani itselleni merkityksellisiin asioihin? Ja toisaalta - tarvitseeko kaiken ajan olla merkityksellistä? Raskauden edetessä olen syystä tai toisesta jäädyttänyt ison osan oman olemiseni rakennuspalikoista. Työt ja uran avaamat maailmat ovat tauolla toistaiseksi. Purjehtiminen ja luonnonhelmassa retkeileminen jäivät kuluneella kaudella minimiin. Matkustaminen on hetken aikaa poissa laskuista. Liikunta, illanvietot, kaupunkikulttuuri - kaikki tapahtuu raskauden ja kohta vauvan ehdoilla. Tuleva ätiys sävyttää ihmissuhteita ja puheenaiheet kulkevat luontevasti lapsiperhelatuja.

Välillä tuntuu, että olen luopunut paljosta saamatta vielä mitään tilalle. Toki luopuminen on väliaikaista, ennakoitavissa ja jo etukäteen hyväksytty, mutta asian tiedostaminen ei tarkoita sitä, etteikö tyhjiötä silti pääsisi syntymään. Koen tärkeäksi oman itsetuntoni, äitiyteni ja parisuhteeni kannalta pitää kiinni minuuteni rakennuspalikoista. Toisaalta tilanteessa, jossa oma ajankäyttö muttuu radikaalisti ja suuntiin, joihin voi itse vain rajallisesti vaikuttaa, uskon henkisestä joustavuudesta olevan hyötyä. Kaikki virtaa, kaikki muuttuu, kaikki ei ole omissa käsissä. Silloin tällöin tuntuu kuitenkin tärkeältä pohtia, käytänkö rajallisen aikani parhaalla mahdollisella tavalla.

***

Identiteetti- ja ajankäyttöpohdinnoisa voi päätellä ainakin sen, että synnytys ei ole vielä käynnistynyt. Sitä odotellessa taidan lähteä ulos. Ja lukea pari kirjaa.

Luomisen tuska

Kiitos Marcus Romer tästä twiitistä!

The Creative Process 1. This is awesome 2. This is tricky 3. This is shit 4. I am shit 5. This might be ok 6. This is awesome

Raskaus on menossa kohtien kolme ja neljä vaiheilla. Vitonen ja kutonen luo toivoa.

37+0 - "Täällähän on tapahtunut jo aika paljon"

Tänään on vissiin tärkeä päivä. Lapsi saisi tulla, jos olisi tullakseen. Kuusi päivää sitten lääkäri totesi, että täällähän on tapahtunut jo aika paljon. Mikä tarkoittaa ilmeisesti sitä, että kohdunkaula on lyhentynyt sentin mittaiseksi, eikä lapsi paljoa alemmas voi kohdussa enää valua.

Sairaalakassi on pakattu. Painopiste on naposteltavissa ja vauvanvaatteissa. Myös kaurapussi, järjestelmäkamera ja miehen kalsarit vievät tilaa. Voileipiä ei kuitenkaan olla tehty valmiiksi jääkaappiin, enkä nyt ihan vielä muutenkaan pidätä hengitystä, vaikka lääkäri kuulostikin siltä, että vauva saattaisi ennemmin tulla aiemmin kuin myöhemmin. Yritän psyykata itseäni myös siihen, että vauva syntyy vasta marraskuun puolella.

Paino nousi tänään uudelle kymmenluvulle. Tuntui ihmeen pahalta nähdä kahdeksalla alkava luku neuvolan puntarissa, vaikka painonnousu on ensimmäisestä punnituksesta noussut vieläkin alle yksitoista kiloa. En voinutkaan olla miettimättä, olisiko jonkun jätskiannoksen voinut jättää syömättä. Tähän asti olen välttynyt turvotuksilta, mutta nyt alkaa posket vallata tilaa silmiltä. Vesi ei tunnu enää kulkevan kropan läpi vaan jäävän tasaisesti ympäriinsä. Raskausvalokuvat olisi voinut sittenkin ottaa jo menneenä viikonloppuna.

Olin ihan tyytyväinen siihen, että jaksoin neuvolan jälkeen käydä kuntosalilla ja tehdä vielä ihan mukavan treeninkin. Hiljalleen olen kuitenkin myöntänyt itselleni, että tahti on hidastunut. Aamupäivän seikkailut - neuvola, kuntosali ja luento - vaativat veronsa pitkien iltapäiväunien muodossa. Kävelyvauhti on hidastunut, koska mahaa alkaa helposti pistää. Vauva tuntuu välillä pyörittelevän päätään lantiomaljassa niin, että hermonpäät lonkissa kipunoivat. Nämä varmaan ovat niitä sukkapuikkokipuja - en vaan osaa ajatella, että minuun varsinaisesti sattuisi. Sen sijaan olen lähinnä utelias ja toisaalta tyytyväinen siitä, että vauva lepää jo tarpeeksi alhaalla aiheuttaakseen jotain tuntemuksia.

Äitiyslomaa on nyt mennyt jkaksi viikkoa. Alan vihdoin hieman rauhoittua ja jopa nauttia tietynlaisesta toimettomuudesta. Välillä se valitettavasti tarkoittaa tuntikausien istumista koneella, mikä tietää alaselän jäykistymistä, mutta välillä kuljen kaupungilla, juon lattea ja luen aikakauslehtiä tunnin-pari putkeen. Huomaan olevani jonkinlaisessa kuplassa - en tosin punavihreässä enkä edes vaaleanpunaisessa, vaan ihan vain maitolasisessa puoliautistisessa tyhjiötilassa, jossa on vaikeahko kiinnostua uusista kirjoista, hallituksen leikkauslistoista, ruoanlaitosta tai muiden kuulumisista. Blogimaailman äitiystaistelut, MV-lehden juttujahyvässä uskossa linkittävät somekontaktit tai Rouva Ministerin uudet jaksot eivät oikein hetkauta.

Unentarve tuntuu kasvaneen, nälkä sen sijaan vähän väistyneen. Ei kai tästä puutu enää kuin limatulpan irtoaminen ja jonkinasteinen ripuli, niin alkaisin olla valmista synnyttäjäkauraa.

Minkälainen tyyppi meille tulee?

Kiva kun kysyitte!

Meidän lapsesta tulee nimittäin reipas, söpö ja iloinen. Syntyessä se näyttää vähän hassulta, mukiloidulta mongolimummolta, mutta ihan sanoinkuvaamattoman söpöltä. Ei nyt ehkä varsinaisesti miltään sirolta pikkuprinsessalta, mutta ei me mitään keijukaista tilattukaan. Kaunis ehtii olla sitten aikusienakin, pienenä on tärkeämpää olla nauravainen ja hellyyttävä.

Vauvana lapset on söpöjä vuoden ympäri, usein vielä taaperonakin. Niin meidänkin. Toivottavasti meidän lapsesta ei kouluiässäkään tule mitään haaleasilmäistä olmia - onneksi sitä kiinnostaa ulkoleikit ja liikunnalliset harrastukset enemmän kuin playstationit ja tietokoneella niska kyyryssä jumittaminen. Ehkä me miehen kanssa aletaan rahastoida jo nyt varoja vuotuisia alppimatkoja tai etelänlomia varten, jotta saadaan myös esimurrosiässä lapselle terve väri kasvoille ympäri vuoden ja että suunnilleen ala-asteen loppuun päästäisiin ilman suurempaa meikkaustarvetta. Siitä eteenpäin se huolehtiikin jo itse omasta söpöydestään. 

Luonne meidän vauvalla voi kieltämättä olla vähän vaativa, ehkä jopa narsistinen - vanhemmatkaan eivät ole mitään seinäruusuja ja mielipiteitä on vaikka muille jakaa. Uskon meidän kuitenkin kestävän temperamenttia hyvin. Sen sijaan on tärkeintä, että lapsi ei ole vässykkä - siis tahdoton emmätiedä-katsonvarpaisiin-leikinmieluitenyksinnurkassa -tyyppi - vaan menee ja tekee reippaasti, vaikka sitten itseään vähän teloen ja päälle puhuen. Otetaan sitten yhteen ja opetellaan. 

Riippumatta siitä, mitä mieltä vauva on vieraista ihmisistä, se pääsee olemaan muiden hoidettavana ihan riittävissä määrin. Niinpä meidän vauva ei kauheasti vierastakaan, sillä siihen meillä ei vaan ole varaa. Taaperonakaan lapsi ei ole moksistaan vanhempien työmatkoista, vaan tulee antamaan pusun ja halin kotiinpalaajalle ja sanoo: "Ihanaa kun tulit takas!".

Lisäksi meidän lapsi nukkuu pienestä pitäen hyvin. Ja paljon. Pari kuukautta voidaan opetella rytmiä, mutta pääsääntöisesti meidän vauva herää iloisena, itkee lähinnä nälissään ja nukahtaa omia aikojaan. Kun vauva kerran yössä herää, kelpaa mahan täytteeksi yhtä lailla rinnasta kuin pullostakin annettu maito.

Ja automatkoja, lentämistä ja kärrylenkkejä meidän vauva suorastaan rakastaa. Ja pukeutuu vanhempien valitsemiin vaatteisiin niin pitkään kun asuu kotona - näin meillä vältetään pinkit painoprinttirinnuksiset Disney-puserot ja soivat glitterlenkkarit. 

Hirveän fiksu meidän vauvan ei tarvitse olla. Ei ainakaan niin fiksu kuin mitä me miehen kanssa ollaan. Ennemmin soisin, että lapsi olisi iloluontoinen hupakko. Tenniksenpelaaja, joka ei turhaan murehdi huomista saati sitten eilistä. Lukemaan oppii koulussakin. Minulle riittää, kunhan lapsi älyää olla jäämättä auton alle. Ja älyää rakastaa vanhempiaan ehdoitta, ainakin sinne murrosikään asti, ja mielellään sitten taas sen jälkeen.

Onpa kiva valmistautua lapsen syntymään, kun tietää mitä odottaa!

Ihan Tiina vaan, paitsi ehkä kohta aikuinen

Raskaus tekee nössöksi. Siis harrastan-kotitöitä-pelkään-liikkua-yksin-pimeällä-älä-aja-noin-lujaa -nössöksi. Sitten se tekee myös pakko-mennä-nukkumaan-yhdeltätoista-koska muuten-huomenna-väsyttää -nössöksi. Ja sitten välillä mietin, että miten paljon tässä itse muuttuu, ja kuuluuko tässä itse muuttua ja haluanko itse muuttua ja ajattelevatko muut, että muuttuisin. Mutsien Irenekin kirjoitti samasta aiheesta ihanan seesteisen ja tervejärkisen kirjoituksen.

Eikä vauvakuplaan pulahtamisessa ole mitään väärää, eikä siinä, että isojen elämänmuutosten myötä uudet piirteet korostuvat. Mutta on myöskin kiva löytää itsestään myös niitä tuttuja puolia ja olla välillä sellainen, kuin on aina ollutkin. Viikonloppu oli tästä ihana muistuts; nyt on hyvä jatkaa äitiyslomailua pykälän verran keveämmin mielin.

Olin perjantaina ULKONA. En nyt sentään baarissa (huh-huh), mutta kuitenkin ihan eri puolella kaupunkia kaverin luona illanistujaisissa. Ja tiedättekö, mitä siellä tehtiin? Saunottiin. Saunottiin ihan kavereiden kesken, tyttöjä ja poikia (illan aikana todettiin, että kukaan porukasta ei ole aikuinen, paitsi Tiina ehkä kohta) sekaisin. Niinkuin porukalla on tapana. En hetkeäkään miettinyt, olisiko tässä nyt jotain ihmeellistä.

Ja voi hyvänen aika, kun tuntui hyvältä. Olla ihan nuori aikuinen vaan, sama tyyppi mahasta huolimatta. Odottavaa alastonta kroppaa peittelemättä. Välillä puhuttiin vauvoista, välillä vauvamahasta, välillä harrastuksista, välillä arkkitehtuurista. Siinä minä olin pinkeine napoineni ihan samana Tiinana kuin aina ennenkin. Hyvin raskaana, hyvin omana itsenäni.

Jossain vaiheessa kävi mielessä, että kavereista harva lienee nähnyt ketään alasti ja raskaana. Ja mietin, että tuntuuhan tämä sittenkin aika intiimiltä - ja sitten annoin olla. Muutama halusi kokeilla mahaa, joku kommentoi kasvaneita rintoja. Ja sitten puhuttiin taas muusta. Kuivateltiin, jatkettiin illanviettoa. Viinistä, vissystä ja seurasta nauttien.

Ja mulla oli niin kivaa ja niin rentoa, että unohdin olla väsynyt ja että unohdin vahtia yöunien pituutta. Kello oli jo yksi (!!!) kun lähdin hipsimään kotiin perjantaiöisen keskustan läpi. Ja kyllähän se pelotti, kun muut ovat humalassa ja arvaamattomia ja minä vain yksin pelkkä vatsanahka vauvan suojana. Mutta illan lämmin fiilis kavereista, muiden luonteva suhtautuminen porukan ensimmäiseen raskauteen ja tulevaan vauvaan ja saunomisen jälkilämpö auttoivat kotiin saakka. Hyvä startti viikonlopulle.

Ja lauantaina meillä oli miehen kanssa Lapseton Lauantai vauvahysterian vastapaikoksi. Juotiin aamukahvit kahvilassa lehtiä lukien, ostettiin minulle kaulaliina ja miehelle pari t-paitaa, etsittiin seinille tauluja. Enkä hetkeäkään usko, etteikö moisten aikuisten hetkien järjestäminen onnistuisi myös silloin, kun meidän pieni rakas on syntynyt. Ehkäpä vauva ei rajaakaan elämää neljän seinän sisälle, neliskanttiseen ja tarkkarajaiseen vanhemman rooliin, vaan sen sijaan tuo elämään ulottuvuuden lisää?

Vauvahysteria - muiden, ei oma

Kai tässä varustautumisessa on sama juttu kuin vauvoissakin - homma on ihanaa tai ainakin siedettävää niin kauan kuin kyseessä on oma lapsi/omat rojut. Mutta siinä vaiheessa, kun muut alkavat tunkea lasta/tavaraa syliin sillä ajatuksella, että "tää on on mun mielestä maailman ihanin/tarpeellisin", nousee piikit pystyyn.

Ja ne muiden vauvatkin vielä menee, on usein söpöjäkin, mutta ne rojut. Pitää oikeasti kehittää äitiyslomaviikoilla muutakin tekemistä kuin äitien ja lasten tapaamista - melkein joka ikisestä tapaamisesta olen nimittäin kotiutunut vauvatavaraa tursuilevan paperikassillisen kanssa. Miksihän se on muuten aina paperikassi? Niin, ja yleensä tavara on sellaista, mitä nimenomaan en ole ajatellut hankkia. En vaan osaa sanoa EI. Mies nauraa mulle jo, kun jurputan aina iltaisin kaikesta sälästä, mitä meidän rajalliseen kaksioon kertyy. Koko vauvajuttu alkaa tulla korvista ulos jo hyvissä ajoin ennen kuin oma jälkeläinen on edes syntynyt. Tarvitsen tauon, ja teholauseita. Esimerkiksi: "Ei kiitos. Meillä on jo kaikkea." 

Esimerkki 1: kestovaipat. Tiedän tasan tarkkaan, mitä kestovaipoilta haluan - yksinkertaisuutta, toimintavarmuutta, sujuvuutta ja mahdollisimman vähän liikkuvia osia. Pidin eilen aiheesta palopuheen kestovaippailevalla tuttavalle. Ja mitä tapahtui? Noh, sain syliin paperikassillisen kestovaippoja - kosteapintaisia sisävaippoja, irtoimuja, kuivaliinoja ja lanoliinikäsiteltäviä villahousuja. Siis vaippoja, jotka koostuu neljästä osasta. Eiiiiiiiiiii. "Ei kiitos. Vastustamme rumia, epäkäteviä ja käytettyjä vaippoja."

Esimerkki 2: imetyssälä. Sain paperikassillisen imetyssälää ja kaikkea muuta - nännivoiteita ja kertakäyttösuojia, rumia vaunuleluja ja erikokoisia tutteja. Enkä edes tiedä vielä, tuleeko multa pisaraakaan maitoa. Eikä kyseessä edes ollut lahja - sain itseni tilanteeseen, jossa lupasin maksaa tavaroista, joita en alunpitäenkään kaivannut. "Ei kiitos. Vastustan imetystä."

Kiitos kauniista ajatuksista. Oikeasti. Mutta seuraava vauvatavara, mikä meille tulee, on vauva itse. Siihen asti ajattelin tehdä lapsettomien aikuisten juttuja - olla suihkussa pitkään kerrallaan, kierrellä taidemyymälöitä, lukea lehtiä tuntikausia. Kuunnella musiikkia kovalla, katsoa eroottista väkivaltaviihdettä, käyttää pitsiliivejä. Puhua politiikkaa, seurata pörssikursseja, käydä baletissa.

Ja jos tunnistat itsesi tekstistä, niin tiedä että 1) tykkään kärjistää ja 2) siitäkin tavarasta, mitä en tiennyt meidän tarvitsevan, suuri osa varmaan päätyy käyttöön loppujen lopuksi.

Raskausviikko 36

Äitiysloman ensimmäinen viikko on nyt takana. Fyysinen vointi on huippuhyvä enkä oikein ymmärrä, miksen voisin vielä tehdä töitä. Tästä olen jurputtanut ennenkin - mieluummin viettäisin äitiyslomaa sitten vauvan synnyttyä kuin nyt kaupungilla luuhaten ja tuottavan tekemisen puutteeseen turhautuen.

Tarkalleen ottaen tänään ollaan jo 37. raskausviikon alussa. Siis viikon päästä vauvan syntymistä ei käsittääkseni enä yritettäisi pitkittää, eikä mitään erityishoitoa tarvittaisi, jos kaikki olisi muuten kunnossa ja vauva painaisi syntyessään yli kolme kiloa. Sanelin jo miehelle ensi tiistai-illan ohjelman: hiihtolenkki Kivikon hallissa, chili con carnea sriracha-kastikkeella ja reipasta rakastelua. Ennen suunnitelman lukkoonlyömistä odotan kuitenkin huomisen lääkärin synnytystapa- ja painoarviota. Ei tämä yhdeksäskään kuukausi nimittäin ole mikään ongelma. Ihan hyvin jaksan vielä hetken, jos vauva kypsyy mieluummin kohdussa kuin kehdossa.

Närästys nosti toissapäivänä päätään, mutta meni ohi kahdella Renniellä.

Tavarapoliittisesti meillä alkaa olla valmista. Rakas käsityöorientoitunut ystäväni nappasi eilen mukaansa imetystyynyn ruman pinkin norsukankaan malliksi ja uudeksi tyynynpäälliseksi ostamani sini-valkoisen puuvillakankaan. Arvioipa vielä, että samasta kankaasta saadaan tehtyä vaunuun suuaukon suoja. Työkavereilta lahjaksi saatu kuminen klassikkokirahvi on nyt noudettu Kampin Bebes-liikkeestä. Samalla reissulla vähän säikähdin kyseisen putiikin kulttimeininkiä - aikamoista tissien palvontaa. Liivinsuojuksiakin on tarjolla lähemmäs kahtakymmentä eri mallia.

Jotain kodinhoidollisia askareita on suunnitelmissa, nyt kun päivät ovat vielä pelkkää vapaata vaeltelua. Vaatekaapin syysselvitys, tilkkutäkin viimeistely, uunin pesu. Valokuvien sortteeraaminen, parin albumin kasaaminen ja tilaaminen. Ehkä tärkeimpänä kuitenkin muutaman kirjan lukeminen, lempeä liikunta, kivojen kahviloiden testaaminen. Helsingin kantakaupungin leppoisimmat pre-synnytysmammalomakahvilat ansaitsisivat ihan oman postauksensa. Jos saan aikaiseksi (sic) etsiä uusia paikkoja, teen tästä jonkun postauksen. Kuvien kanssa.

Terveisiä äitiyslomalta

Istun tässä ruokapöydän ääressä, kupillisen mutteripannukahvia edessäni, päivän Hesari lepää luettuna toisella puolen pöytää. Eilisen pyykit on jo viikattu kaappiin, pizzapellit hinkattu puhtaaksi. Sänky odottaa vielä petaamista - tuulettukoon hetken rauhassa.

Olen nyt ollut viikon äitiyslomalla, enkä tiedä, alanko hiljalleen tottua. Olen lukenut pari kirjaa, käynyt muutamalla luennolla, tavannut kolme äitiyslomalaista vauvoineen ja pessyt ja lajitellut vauvanvaatteet lipastoon. Olen käynyt oopperassa, partioretkellä ja kierrätyskeskuksessa. Olen tehnyt granolaa, perunasalaattia, sienipiirakkaa, pizzaa ja perunasalaattia. Olen ostanut kaupunkinilkkurit tulevia keskustekahvitteluja varten, tilannut sateenpitävän kärryttelyparkan ja alkanut suunnitella aikuisten talvilenkkareiden ostamista haastavampia kelejä varten. Olen katsonut Susimessua, tehnyt ajatustyötä sairaalakassin pakkaamisen suhteen ja pohtinut, miten pakolaisteemaa käsittelisi 10-vuotiaiden partiolaisten kanssa. Olen käynyt salilla, joogassa ja pilateksessa; olen nukkunut parit päiväunet ja iloinnut siitä, että herää vessakäynnille vasta seitsemän maissa aamulla.

Olo on ristiriitainen. On ihanaa juoda aamukahvi rauhassa ja suunnitella vaatekaapin siivoamista ja valokuvien arkistoimista. Toisaalta tuntuu, että en tee tarpeeksi tai ole tarpeeksi hyödyllinen. En ymmärrä, miksi olen lomalla jo nyt. Tuntuu kuin kulkisin hetteisellä pohjalla läpi arkipäivieni - kaikki, mitä teen, tuntuu puuhastelulta ansiotyöhön ja tunnolliseen veronmaksuun verrattuna. Siisteimpiäkään vauvanvaatepinoja en ole tehnyt, jos kukaan muu ei niitä näe.

Kotiin jääminen on iso muutos. Tiedostan läpi opiskeluaikojen ja työuranikin suuren osan motivaatiostani olleen ulkoista - nautin näkyväsistä tuotoksista ja siitä, että muutkin näkevät ne. Arvostan suorituksia, valmista tekstiä, to do -listan ruksattuja neliöitä. Vaan millä tätä omaa olemista ja tekemistä nyt arvottaisi - mistä tiedän tekeväni tarpeeksi?

Varauduin toki tilanteeseen etukäteen: täyttelin syys-lokakuun kalenteria ja pohjustin äitiysloman aktiviteetteja. Ilmoittauduin täksi lukuvuodeksi läsnäolevaksi yliopistolle, jonne minulla on täysin väärinkäytetty opinto-oikeus jo vuodesta 2010. Merkitsin luennot ja pari tenttiä lukujärjestykseen ja kävin keskusteluja luennoitsijoiden kanssa siitä, miten saan suorituksen rekisteriin, vaikka loppusyksyn osallistuminen lienee mahdotonta.

Mutta: yhtäkkiä ei oikein huvitakaan. Luennoilla on ollut hauska käydä, mutta tenttikirjan avaaminen tuo tullessaan tutun ahdistuksen. Kirja, jota voisin lukea huviksenikin, saa pulssin kohoamaan ja sympaattisen hermoston käymään ylikierroksilla. Ja sitten kysyn itseltäni: miksi teen tätä? Kun ei minun tarvitse. Ja luentosalin penkit tuntuvat kovalta, ja vähän huonolta selälle.

Tänä aamuna jäinkin kotiin. Kirjoittelen blogia, suunnittelen partiokokousta. Kohta virkannen pari tilkkua yhteen. Voisin tsempata sen verran, että siivoan vaatekaapin - on aika viedä kesävaatteet vintille ja tuoda talvivaatteet alas. Äitiysvaatteet mahtunevat yhteen pinoon. Ehkä saan lounasseuraa naapurissa hoitovapaata viettävästä työkaverista. Jos en, lämmitän eilistä pizzaa. Tekisi mieli soittaa kitaraa. Pääsisiköhän muskariin jo mahavauvan kanssa?

Ehkä äitysloman ensimmäisten huilausviikkojen perimmäinen tarkoitus onkin päästää irti tavoitteellisuudesta? Näin ajattelen, ainakin tänään. Ehkä kirjoitan kirjan.

Huolestuttaa - huolestuttaako?

Äitiysloma alkoi, synnytys lähestyy, ensimmäisen lapsen syntymä lähestyy. Elän ison elämänmuutoksen aikaa ja käyn läpi koko ajan aikamoista ajatusmyllyä. Lähipiirikin elää läpi isoja juttuja - mies kelailee omiaan, samaten tulevat isovanhemmat. Kaikki käy läpi omia tunteitaan tulevan suhteen - ja huolehtii. Jotkut jutut huolestuttavat itseäni enemmän kuin toiset, mutta niille ei voi tehdä mitään, jostain huolehtimisesta voi jopa olla jotain hyötyä ja jotkut asiat eivät huoleta ollenkaan.

Koska olen jossain määrin analyyttinen (mitä nyt ajatukset tuntuvat poukkoilevan sitä enemmän minne sattuu mitä lähemmäs lokakuun 21. tulee), yritän keskittää voimavarani niihin huoliin, mihin voi oikeasti liittää jotain konkreettisia action pointteja. Taivastelu ja turha murehtiminen pannaan pannaan!


1) Huolestuttaa - minkäs teet

• Lapsen terveys. Onkohan sillä kaikki kunnossa?
• Omat mielialat synnytyksen jälkeen. Loka-marraskuu, neljä seinää, hormonit. 
• Imetys vähän. Vielä ei ole herunut pisaraakaan - pitäisikö?

2) Huolestuttaa - näitä voi varmaan ennakoida

• Oma toipuminen synnytyksestä. Oma kunto raskauden loppusuoralla. Pystynkö liikkumaan loppuun asti? Entä lopun jälkeen?
• Oman pään pehmeneminen; vajoaminen jonnekin pumpuliseen mammaulottuvuuteen. Suututtaa hävitä uutisvisa joka aamu.
• Oma tuotteliaisuus mammalomalla. Osaanko olla itselleni lempeä, onko ok "vain" huolehtia vauvasta? Kestänkö itseäni, jos en saakaan metristä kirjapinoa luettua ihan heti tai jos kotona ei olekaan lämmintä ruokaa joka päivä, kun mies tulee kotiin?
• Onkohan meillä kaikkea tarpeellista? Mistä saisi pari 50-senttistä kietaisubodya käännettävillä hihansuilla?

3) Ei huolestuta - eikä pitäisi muitakaan huolestuttaa

• Perheen ja uran yhdistäminen. Palaan hoitamaan virkaani kun aika on kypsä. Hankitaan tarvittaessa hoitopaikka tai lastenhoitaja kotiin.
• Vanhempainvapaiden jakaminen; työt vanhempainvapaan jälkeen. Halutaan kumpikin olla joku pätkä kotona.
• Kotityöt. Tehdään mitä tehdään - miehellä on onneksi matalampi imurointikynnys!
• Vastuun jakautuminen kotona. Ei meille tulisi lasta, jos tämä huolestuttaisi.

Pika-analyysin perusteella prioriteettilista loppuraskauden ajaksi on selvä: kuntoilen oman jaksamisen mukaan, luen lehdet siinä määrin kuin kiinnostaa, opettelen chillaamaan. Nappaan lähikirpparilta pari bodya, jos niitä sattuu siellä olemaan. 

Lähestyvän synnytyksen oireita - häpyluuta väsyttää

Lähestyvä synnytys ei anna juurikaan merkkejä itsestään. Toki on kiva, että alkaneen äitiysloman myötä voin mennä vähän myöhemmin nukkumaan ja että minun ei tarvitse istua kahdeksaa tuntia työpöydän ääressä päivittäin, mutta se nyt olisi kivaa milloin tahansa. Maha ei vieläkään ole hervoton, en saa vieläkään sporassa istumapaikkaa eikä mulla tietääkseni ole supistuksia. Jotain tuolla alapäässä kuitenkin tapahtuu, ja uskoisin mielelläni, että se johtuu yhtälailla raskauden loppusuorasta kuin siitä, että olen saattanut rasittaa itseäni enemmän kuin keskimäärin viime kuukausina.

Vietin nimittäin lauantai-sunnuntain varsin vauhdikkaissa merkeissä. Rakas partiolippukuntani kaipaisi lisäkäsiä sudenpenturetkelle, ja arvelin olevani riittävän äidillinen ollakseni avuksi pienten ekaluokkalaisten koti-ikävän lievittämisessä heidän ensimmäisellä retkellään. Näin olikin: sain yhdet yölliset itkut kuivattua ja retkestä sähköttömälle, pimeälle ja sateiselle saarella selvittiin kunnialla ja jopa hyväntuulisina. Ruuanlaitto, vesiämpärien kantelu, kyykkiminen ja valvominen oli suorastaan kivaa - olen tosi onnellinen, että sain vielä yhdeksännellä kuulla tuntea itseni sekä toimintakykyiseksi että hyödylliseksi. Tällaiselle äitiyslomailevalla toimistotyöläiselle on ihana tunne olla väsynyt fyysisestä työstä!

Tänä aamuna tunsinkin sitten viikonlopun tempomisen itsessäni: kroppaa väsytti. Lisäksi -  tadaa! - tunsin ehkä ensimmäistä kertaa jotain liitoskipuihin viittaavaa. Kyseessä ei ollut vihlonta, ei särky eikä edes jomotus. Ainoa tapa, millä keksin kuvata fiilistä jalkojeni välissä miehelleni, oli väsynyt häpyluu. Siis mielenkiintoinen, kevyt tunne siitä, että liitos joustaa enemmän ja että lantio valmistautuisi avautumaan. Friikki, hieno ja ainutlaatuinen fiilis. Kai tämä vartalo osaa hommansa.

Torstaina onkin edessä lääkärikäynti ja synnytystapa-arvion tekeminen. Kiva, että joku ammattilainen kurkkaa vihdoin mun sisälle ja kertoo, mitä kohdunkaulalle kuuluu. Jospa vauva puskisi jo päätään lantiomaljaa vasten?