Rakkaudesta lajiin?

Ehkä joku muistaakin, että olen tässä raskauden loppusuoralla huolehtinut (ja ollut huolehtimatta) milloin mistäkin. Nyt on kuitenkin noussut uusi huolenaihe, jota en ole osannut ennakoida. Nimittäin odotus valtavasta äidinrakkaudesta. Ja pelko rakkaudettomuudesta.

Tykkään vauvoista juu, tykkään sylitellä muiden vauvoja, tykkään jopa nuuhkia niitä. Mutta on aina kiva antaa ne sitten omille vanhemmilleen takaisin, sillä eivät ne enää ole kauhean suloisia siinä vaiheessa kun ne alkavat itkeä. Mutta minä, ja tietty mies, ollaan ne tyypit, kenelle meidän vauva annetaan syliin siinä vaiheessa kun se alkaa itkeä. Ja kyllähän me siitä sitten huolehditaan - on sitä typerämpiäkin asioita tehty velvollisuudesta. (Erityisesti opiskeluaikoina, mutta myös muun järjestötoiminnan puitteissa - skaala ulottuu öiden valvomisesta järjesttömien viinamäärien kumoamiseen, vaatteiden riisumiseen yleisön edessä ja suossauimiseen nahakhousuihin pukeutuneena...). Mutta olisi tietyllä tapaa helpottavaa, jos se huolehtiminen ei tuntuisi velvollisuudelta. Vaan että vauvasta huolehtisi rakkaudesta lajiin. Rakkaudesta vauvaan.

Ja tästä päästäänkin siihen huoleen: entä jos en rakastukaan omaan vauvaani?

Olen käyttänyt viime viikot muun muassa tuoreiden äitien kanssa seurustelemiseen. Yksi vakituisista keskustelunavauksista on äidinrakkaus. Ja se, milloin se oikein syttyy. Ja tiedättekö mitä? Yksikään ei ole sanonut valaistuneensa samantien saatuaan käärön rinnalleen. Uuden ihmisyyden ja tilanteen ainutlaatuisuuden tajuamisessa on kaikilla mennyt muutama päivä - kukaan ei tosin ole kehdannut sanoa, että ei ole vieläkään rakastunut. Yksi tiesi kertoa yhdestä tuttavastaan, joka olisi kokenut saman tien spontaanin post partum -wau-kokemuksen. Mutta sekin saattaa olla urbaanilegendaa.

Eli enpä tosiaan tiedä, mitä tässä pitäisi odottaa. Saanko synnytyksen jälkeen kovemman nosteen kovamuovisesta viinilasista juodusta shampanjasta kuin syliin nostetusta mötikästä, joka vielä hetkeä aiemmin oli osa omia sisälmyksiäni? Saanko paniikkikohtauksen tai epäuskoisen hepulin, kun toukka alkaa hamuamaan tietään kohti nännejä, joista ei vielä koskaan ole tullut mitään ulos? Käännänkö katseeni pois ja alan itkeä, kun nyytillä onkin kolmetoista varvasta? Alanko ensimmäisen itketyn yön jälkeen taivutella miestä adoption kannalle? Muuttuuko mieleni päivän, kolmen, kymmenen tai sadan jälkeen? Vai huokaistaanko me joskus vuonna 2034 helpotuksesta, kun ainoaksi jäänyt lapsi muuttaa kotoa?

Meillä on nyt niin siistiä ja harmonista. Tuoksuu Tolu ja porkkanakakku. Voidaanko me rakastua johonkin, mikä lisää palettiin puklut, kakkavaipat ja öisen ölinän?