Tänään on vissiin tärkeä päivä. Lapsi saisi tulla, jos olisi tullakseen. Kuusi päivää sitten lääkäri totesi, että täällähän on tapahtunut jo aika paljon. Mikä tarkoittaa ilmeisesti sitä, että kohdunkaula on lyhentynyt sentin mittaiseksi, eikä lapsi paljoa alemmas voi kohdussa enää valua.
Sairaalakassi on pakattu. Painopiste on naposteltavissa ja vauvanvaatteissa. Myös kaurapussi, järjestelmäkamera ja miehen kalsarit vievät tilaa. Voileipiä ei kuitenkaan olla tehty valmiiksi jääkaappiin, enkä nyt ihan vielä muutenkaan pidätä hengitystä, vaikka lääkäri kuulostikin siltä, että vauva saattaisi ennemmin tulla aiemmin kuin myöhemmin. Yritän psyykata itseäni myös siihen, että vauva syntyy vasta marraskuun puolella.
Paino nousi tänään uudelle kymmenluvulle. Tuntui ihmeen pahalta nähdä kahdeksalla alkava luku neuvolan puntarissa, vaikka painonnousu on ensimmäisestä punnituksesta noussut vieläkin alle yksitoista kiloa. En voinutkaan olla miettimättä, olisiko jonkun jätskiannoksen voinut jättää syömättä. Tähän asti olen välttynyt turvotuksilta, mutta nyt alkaa posket vallata tilaa silmiltä. Vesi ei tunnu enää kulkevan kropan läpi vaan jäävän tasaisesti ympäriinsä. Raskausvalokuvat olisi voinut sittenkin ottaa jo menneenä viikonloppuna.
Olin ihan tyytyväinen siihen, että jaksoin neuvolan jälkeen käydä kuntosalilla ja tehdä vielä ihan mukavan treeninkin. Hiljalleen olen kuitenkin myöntänyt itselleni, että tahti on hidastunut. Aamupäivän seikkailut - neuvola, kuntosali ja luento - vaativat veronsa pitkien iltapäiväunien muodossa. Kävelyvauhti on hidastunut, koska mahaa alkaa helposti pistää. Vauva tuntuu välillä pyörittelevän päätään lantiomaljassa niin, että hermonpäät lonkissa kipunoivat. Nämä varmaan ovat niitä sukkapuikkokipuja - en vaan osaa ajatella, että minuun varsinaisesti sattuisi. Sen sijaan olen lähinnä utelias ja toisaalta tyytyväinen siitä, että vauva lepää jo tarpeeksi alhaalla aiheuttaakseen jotain tuntemuksia.
Äitiyslomaa on nyt mennyt jkaksi viikkoa. Alan vihdoin hieman rauhoittua ja jopa nauttia tietynlaisesta toimettomuudesta. Välillä se valitettavasti tarkoittaa tuntikausien istumista koneella, mikä tietää alaselän jäykistymistä, mutta välillä kuljen kaupungilla, juon lattea ja luen aikakauslehtiä tunnin-pari putkeen. Huomaan olevani jonkinlaisessa kuplassa - en tosin punavihreässä enkä edes vaaleanpunaisessa, vaan ihan vain maitolasisessa puoliautistisessa tyhjiötilassa, jossa on vaikeahko kiinnostua uusista kirjoista, hallituksen leikkauslistoista, ruoanlaitosta tai muiden kuulumisista. Blogimaailman äitiystaistelut, MV-lehden juttujahyvässä uskossa linkittävät somekontaktit tai Rouva Ministerin uudet jaksot eivät oikein hetkauta.
Unentarve tuntuu kasvaneen, nälkä sen sijaan vähän väistyneen. Ei kai tästä puutu enää kuin limatulpan irtoaminen ja jonkinasteinen ripuli, niin alkaisin olla valmista synnyttäjäkauraa.
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
tiistai 29. syyskuuta 2015
Minkälainen tyyppi meille tulee?
Kiva kun kysyitte!
Meidän lapsesta tulee nimittäin reipas, söpö ja iloinen. Syntyessä se näyttää vähän hassulta, mukiloidulta mongolimummolta, mutta ihan sanoinkuvaamattoman söpöltä. Ei nyt ehkä varsinaisesti miltään sirolta pikkuprinsessalta, mutta ei me mitään keijukaista tilattukaan. Kaunis ehtii olla sitten aikusienakin, pienenä on tärkeämpää olla nauravainen ja hellyyttävä.
Vauvana lapset on söpöjä vuoden ympäri, usein vielä taaperonakin. Niin meidänkin. Toivottavasti meidän lapsesta ei kouluiässäkään tule mitään haaleasilmäistä olmia - onneksi sitä kiinnostaa ulkoleikit ja liikunnalliset harrastukset enemmän kuin playstationit ja tietokoneella niska kyyryssä jumittaminen. Ehkä me miehen kanssa aletaan rahastoida jo nyt varoja vuotuisia alppimatkoja tai etelänlomia varten, jotta saadaan myös esimurrosiässä lapselle terve väri kasvoille ympäri vuoden ja että suunnilleen ala-asteen loppuun päästäisiin ilman suurempaa meikkaustarvetta. Siitä eteenpäin se huolehtiikin jo itse omasta söpöydestään.
Luonne meidän vauvalla voi kieltämättä olla vähän vaativa, ehkä jopa narsistinen - vanhemmatkaan eivät ole mitään seinäruusuja ja mielipiteitä on vaikka muille jakaa. Uskon meidän kuitenkin kestävän temperamenttia hyvin. Sen sijaan on tärkeintä, että lapsi ei ole vässykkä - siis tahdoton emmätiedä-katsonvarpaisiin-leikinmieluitenyksinnurkassa -tyyppi - vaan menee ja tekee reippaasti, vaikka sitten itseään vähän teloen ja päälle puhuen. Otetaan sitten yhteen ja opetellaan.
Riippumatta siitä, mitä mieltä vauva on vieraista ihmisistä, se pääsee olemaan muiden hoidettavana ihan riittävissä määrin. Niinpä meidän vauva ei kauheasti vierastakaan, sillä siihen meillä ei vaan ole varaa. Taaperonakaan lapsi ei ole moksistaan vanhempien työmatkoista, vaan tulee antamaan pusun ja halin kotiinpalaajalle ja sanoo: "Ihanaa kun tulit takas!".
Lisäksi meidän lapsi nukkuu pienestä pitäen hyvin. Ja paljon. Pari kuukautta voidaan opetella rytmiä, mutta pääsääntöisesti meidän vauva herää iloisena, itkee lähinnä nälissään ja nukahtaa omia aikojaan. Kun vauva kerran yössä herää, kelpaa mahan täytteeksi yhtä lailla rinnasta kuin pullostakin annettu maito.
Ja automatkoja, lentämistä ja kärrylenkkejä meidän vauva suorastaan rakastaa. Ja pukeutuu vanhempien valitsemiin vaatteisiin niin pitkään kun asuu kotona - näin meillä vältetään pinkit painoprinttirinnuksiset Disney-puserot ja soivat glitterlenkkarit.
Hirveän fiksu meidän vauvan ei tarvitse olla. Ei ainakaan niin fiksu kuin mitä me miehen kanssa ollaan. Ennemmin soisin, että lapsi olisi iloluontoinen hupakko. Tenniksenpelaaja, joka ei turhaan murehdi huomista saati sitten eilistä. Lukemaan oppii koulussakin. Minulle riittää, kunhan lapsi älyää olla jäämättä auton alle. Ja älyää rakastaa vanhempiaan ehdoitta, ainakin sinne murrosikään asti, ja mielellään sitten taas sen jälkeen.
Onpa kiva valmistautua lapsen syntymään, kun tietää mitä odottaa!
maanantai 28. syyskuuta 2015
Ihan Tiina vaan, paitsi ehkä kohta aikuinen
Raskaus tekee nössöksi. Siis harrastan-kotitöitä-pelkään-liikkua-yksin-pimeällä-älä-aja-noin-lujaa -nössöksi. Sitten se tekee myös pakko-mennä-nukkumaan-yhdeltätoista-koska muuten-huomenna-väsyttää -nössöksi. Ja sitten välillä mietin, että miten paljon tässä itse muuttuu, ja kuuluuko tässä itse muuttua ja haluanko itse muuttua ja ajattelevatko muut, että muuttuisin. Mutsien Irenekin kirjoitti samasta aiheesta ihanan seesteisen ja tervejärkisen kirjoituksen.
Eikä vauvakuplaan pulahtamisessa ole mitään väärää, eikä siinä, että isojen elämänmuutosten myötä uudet piirteet korostuvat. Mutta on myöskin kiva löytää itsestään myös niitä tuttuja puolia ja olla välillä sellainen, kuin on aina ollutkin. Viikonloppu oli tästä ihana muistuts; nyt on hyvä jatkaa äitiyslomailua pykälän verran keveämmin mielin.
Olin perjantaina ULKONA. En nyt sentään baarissa (huh-huh), mutta kuitenkin ihan eri puolella kaupunkia kaverin luona illanistujaisissa. Ja tiedättekö, mitä siellä tehtiin? Saunottiin. Saunottiin ihan kavereiden kesken, tyttöjä ja poikia (illan aikana todettiin, että kukaan porukasta ei ole aikuinen, paitsi Tiina ehkä kohta) sekaisin. Niinkuin porukalla on tapana. En hetkeäkään miettinyt, olisiko tässä nyt jotain ihmeellistä.
Ja voi hyvänen aika, kun tuntui hyvältä. Olla ihan nuori aikuinen vaan, sama tyyppi mahasta huolimatta. Odottavaa alastonta kroppaa peittelemättä. Välillä puhuttiin vauvoista, välillä vauvamahasta, välillä harrastuksista, välillä arkkitehtuurista. Siinä minä olin pinkeine napoineni ihan samana Tiinana kuin aina ennenkin. Hyvin raskaana, hyvin omana itsenäni.
Jossain vaiheessa kävi mielessä, että kavereista harva lienee nähnyt ketään alasti ja raskaana. Ja mietin, että tuntuuhan tämä sittenkin aika intiimiltä - ja sitten annoin olla. Muutama halusi kokeilla mahaa, joku kommentoi kasvaneita rintoja. Ja sitten puhuttiin taas muusta. Kuivateltiin, jatkettiin illanviettoa. Viinistä, vissystä ja seurasta nauttien.
Ja mulla oli niin kivaa ja niin rentoa, että unohdin olla väsynyt ja että unohdin vahtia yöunien pituutta. Kello oli jo yksi (!!!) kun lähdin hipsimään kotiin perjantaiöisen keskustan läpi. Ja kyllähän se pelotti, kun muut ovat humalassa ja arvaamattomia ja minä vain yksin pelkkä vatsanahka vauvan suojana. Mutta illan lämmin fiilis kavereista, muiden luonteva suhtautuminen porukan ensimmäiseen raskauteen ja tulevaan vauvaan ja saunomisen jälkilämpö auttoivat kotiin saakka. Hyvä startti viikonlopulle.
Ja lauantaina meillä oli miehen kanssa Lapseton Lauantai vauvahysterian vastapaikoksi. Juotiin aamukahvit kahvilassa lehtiä lukien, ostettiin minulle kaulaliina ja miehelle pari t-paitaa, etsittiin seinille tauluja. Enkä hetkeäkään usko, etteikö moisten aikuisten hetkien järjestäminen onnistuisi myös silloin, kun meidän pieni rakas on syntynyt. Ehkäpä vauva ei rajaakaan elämää neljän seinän sisälle, neliskanttiseen ja tarkkarajaiseen vanhemman rooliin, vaan sen sijaan tuo elämään ulottuvuuden lisää?
Eikä vauvakuplaan pulahtamisessa ole mitään väärää, eikä siinä, että isojen elämänmuutosten myötä uudet piirteet korostuvat. Mutta on myöskin kiva löytää itsestään myös niitä tuttuja puolia ja olla välillä sellainen, kuin on aina ollutkin. Viikonloppu oli tästä ihana muistuts; nyt on hyvä jatkaa äitiyslomailua pykälän verran keveämmin mielin.
Olin perjantaina ULKONA. En nyt sentään baarissa (huh-huh), mutta kuitenkin ihan eri puolella kaupunkia kaverin luona illanistujaisissa. Ja tiedättekö, mitä siellä tehtiin? Saunottiin. Saunottiin ihan kavereiden kesken, tyttöjä ja poikia (illan aikana todettiin, että kukaan porukasta ei ole aikuinen, paitsi Tiina ehkä kohta) sekaisin. Niinkuin porukalla on tapana. En hetkeäkään miettinyt, olisiko tässä nyt jotain ihmeellistä.
Ja voi hyvänen aika, kun tuntui hyvältä. Olla ihan nuori aikuinen vaan, sama tyyppi mahasta huolimatta. Odottavaa alastonta kroppaa peittelemättä. Välillä puhuttiin vauvoista, välillä vauvamahasta, välillä harrastuksista, välillä arkkitehtuurista. Siinä minä olin pinkeine napoineni ihan samana Tiinana kuin aina ennenkin. Hyvin raskaana, hyvin omana itsenäni.
Jossain vaiheessa kävi mielessä, että kavereista harva lienee nähnyt ketään alasti ja raskaana. Ja mietin, että tuntuuhan tämä sittenkin aika intiimiltä - ja sitten annoin olla. Muutama halusi kokeilla mahaa, joku kommentoi kasvaneita rintoja. Ja sitten puhuttiin taas muusta. Kuivateltiin, jatkettiin illanviettoa. Viinistä, vissystä ja seurasta nauttien.
Ja mulla oli niin kivaa ja niin rentoa, että unohdin olla väsynyt ja että unohdin vahtia yöunien pituutta. Kello oli jo yksi (!!!) kun lähdin hipsimään kotiin perjantaiöisen keskustan läpi. Ja kyllähän se pelotti, kun muut ovat humalassa ja arvaamattomia ja minä vain yksin pelkkä vatsanahka vauvan suojana. Mutta illan lämmin fiilis kavereista, muiden luonteva suhtautuminen porukan ensimmäiseen raskauteen ja tulevaan vauvaan ja saunomisen jälkilämpö auttoivat kotiin saakka. Hyvä startti viikonlopulle.
Ja lauantaina meillä oli miehen kanssa Lapseton Lauantai vauvahysterian vastapaikoksi. Juotiin aamukahvit kahvilassa lehtiä lukien, ostettiin minulle kaulaliina ja miehelle pari t-paitaa, etsittiin seinille tauluja. Enkä hetkeäkään usko, etteikö moisten aikuisten hetkien järjestäminen onnistuisi myös silloin, kun meidän pieni rakas on syntynyt. Ehkäpä vauva ei rajaakaan elämää neljän seinän sisälle, neliskanttiseen ja tarkkarajaiseen vanhemman rooliin, vaan sen sijaan tuo elämään ulottuvuuden lisää?
perjantai 25. syyskuuta 2015
Vauvahysteria - muiden, ei oma
Kai tässä varustautumisessa on sama juttu kuin vauvoissakin - homma on ihanaa tai ainakin siedettävää niin kauan kuin kyseessä on oma lapsi/omat rojut. Mutta siinä vaiheessa, kun muut alkavat tunkea lasta/tavaraa syliin sillä ajatuksella, että "tää on on mun mielestä maailman ihanin/tarpeellisin", nousee piikit pystyyn.
Ja ne muiden vauvatkin vielä menee, on usein söpöjäkin, mutta ne rojut. Pitää oikeasti kehittää äitiyslomaviikoilla muutakin tekemistä kuin äitien ja lasten tapaamista - melkein joka ikisestä tapaamisesta olen nimittäin kotiutunut vauvatavaraa tursuilevan paperikassillisen kanssa. Miksihän se on muuten aina paperikassi? Niin, ja yleensä tavara on sellaista, mitä nimenomaan en ole ajatellut hankkia. En vaan osaa sanoa EI. Mies nauraa mulle jo, kun jurputan aina iltaisin kaikesta sälästä, mitä meidän rajalliseen kaksioon kertyy. Koko vauvajuttu alkaa tulla korvista ulos jo hyvissä ajoin ennen kuin oma jälkeläinen on edes syntynyt. Tarvitsen tauon, ja teholauseita. Esimerkiksi: "Ei kiitos. Meillä on jo kaikkea."
Esimerkki 1: kestovaipat. Tiedän tasan tarkkaan, mitä kestovaipoilta haluan - yksinkertaisuutta, toimintavarmuutta, sujuvuutta ja mahdollisimman vähän liikkuvia osia. Pidin eilen aiheesta palopuheen kestovaippailevalla tuttavalle. Ja mitä tapahtui? Noh, sain syliin paperikassillisen kestovaippoja - kosteapintaisia sisävaippoja, irtoimuja, kuivaliinoja ja lanoliinikäsiteltäviä villahousuja. Siis vaippoja, jotka koostuu neljästä osasta. Eiiiiiiiiiii. "Ei kiitos. Vastustamme rumia, epäkäteviä ja käytettyjä vaippoja."
Esimerkki 2: imetyssälä. Sain paperikassillisen imetyssälää ja kaikkea muuta - nännivoiteita ja kertakäyttösuojia, rumia vaunuleluja ja erikokoisia tutteja. Enkä edes tiedä vielä, tuleeko multa pisaraakaan maitoa. Eikä kyseessä edes ollut lahja - sain itseni tilanteeseen, jossa lupasin maksaa tavaroista, joita en alunpitäenkään kaivannut. "Ei kiitos. Vastustan imetystä."
Kiitos kauniista ajatuksista. Oikeasti. Mutta seuraava vauvatavara, mikä meille tulee, on vauva itse. Siihen asti ajattelin tehdä lapsettomien aikuisten juttuja - olla suihkussa pitkään kerrallaan, kierrellä taidemyymälöitä, lukea lehtiä tuntikausia. Kuunnella musiikkia kovalla, katsoa eroottista väkivaltaviihdettä, käyttää pitsiliivejä. Puhua politiikkaa, seurata pörssikursseja, käydä baletissa.
Ja jos tunnistat itsesi tekstistä, niin tiedä että 1) tykkään kärjistää ja 2) siitäkin tavarasta, mitä en tiennyt meidän tarvitsevan, suuri osa varmaan päätyy käyttöön loppujen lopuksi.
Ja ne muiden vauvatkin vielä menee, on usein söpöjäkin, mutta ne rojut. Pitää oikeasti kehittää äitiyslomaviikoilla muutakin tekemistä kuin äitien ja lasten tapaamista - melkein joka ikisestä tapaamisesta olen nimittäin kotiutunut vauvatavaraa tursuilevan paperikassillisen kanssa. Miksihän se on muuten aina paperikassi? Niin, ja yleensä tavara on sellaista, mitä nimenomaan en ole ajatellut hankkia. En vaan osaa sanoa EI. Mies nauraa mulle jo, kun jurputan aina iltaisin kaikesta sälästä, mitä meidän rajalliseen kaksioon kertyy. Koko vauvajuttu alkaa tulla korvista ulos jo hyvissä ajoin ennen kuin oma jälkeläinen on edes syntynyt. Tarvitsen tauon, ja teholauseita. Esimerkiksi: "Ei kiitos. Meillä on jo kaikkea."
Esimerkki 1: kestovaipat. Tiedän tasan tarkkaan, mitä kestovaipoilta haluan - yksinkertaisuutta, toimintavarmuutta, sujuvuutta ja mahdollisimman vähän liikkuvia osia. Pidin eilen aiheesta palopuheen kestovaippailevalla tuttavalle. Ja mitä tapahtui? Noh, sain syliin paperikassillisen kestovaippoja - kosteapintaisia sisävaippoja, irtoimuja, kuivaliinoja ja lanoliinikäsiteltäviä villahousuja. Siis vaippoja, jotka koostuu neljästä osasta. Eiiiiiiiiiii. "Ei kiitos. Vastustamme rumia, epäkäteviä ja käytettyjä vaippoja."
Esimerkki 2: imetyssälä. Sain paperikassillisen imetyssälää ja kaikkea muuta - nännivoiteita ja kertakäyttösuojia, rumia vaunuleluja ja erikokoisia tutteja. Enkä edes tiedä vielä, tuleeko multa pisaraakaan maitoa. Eikä kyseessä edes ollut lahja - sain itseni tilanteeseen, jossa lupasin maksaa tavaroista, joita en alunpitäenkään kaivannut. "Ei kiitos. Vastustan imetystä."
Kiitos kauniista ajatuksista. Oikeasti. Mutta seuraava vauvatavara, mikä meille tulee, on vauva itse. Siihen asti ajattelin tehdä lapsettomien aikuisten juttuja - olla suihkussa pitkään kerrallaan, kierrellä taidemyymälöitä, lukea lehtiä tuntikausia. Kuunnella musiikkia kovalla, katsoa eroottista väkivaltaviihdettä, käyttää pitsiliivejä. Puhua politiikkaa, seurata pörssikursseja, käydä baletissa.
Ja jos tunnistat itsesi tekstistä, niin tiedä että 1) tykkään kärjistää ja 2) siitäkin tavarasta, mitä en tiennyt meidän tarvitsevan, suuri osa varmaan päätyy käyttöön loppujen lopuksi.
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Raskausviikko 36
Äitiysloman ensimmäinen viikko on nyt takana. Fyysinen vointi on huippuhyvä enkä oikein ymmärrä, miksen voisin vielä tehdä töitä. Tästä olen jurputtanut ennenkin - mieluummin viettäisin äitiyslomaa sitten vauvan synnyttyä kuin nyt kaupungilla luuhaten ja tuottavan tekemisen puutteeseen turhautuen.
Tarkalleen ottaen tänään ollaan jo 37. raskausviikon alussa. Siis viikon päästä vauvan syntymistä ei käsittääkseni enä yritettäisi pitkittää, eikä mitään erityishoitoa tarvittaisi, jos kaikki olisi muuten kunnossa ja vauva painaisi syntyessään yli kolme kiloa. Sanelin jo miehelle ensi tiistai-illan ohjelman: hiihtolenkki Kivikon hallissa, chili con carnea sriracha-kastikkeella ja reipasta rakastelua. Ennen suunnitelman lukkoonlyömistä odotan kuitenkin huomisen lääkärin synnytystapa- ja painoarviota. Ei tämä yhdeksäskään kuukausi nimittäin ole mikään ongelma. Ihan hyvin jaksan vielä hetken, jos vauva kypsyy mieluummin kohdussa kuin kehdossa.
Närästys nosti toissapäivänä päätään, mutta meni ohi kahdella Renniellä.
Tavarapoliittisesti meillä alkaa olla valmista. Rakas käsityöorientoitunut ystäväni nappasi eilen mukaansa imetystyynyn ruman pinkin norsukankaan malliksi ja uudeksi tyynynpäälliseksi ostamani sini-valkoisen puuvillakankaan. Arvioipa vielä, että samasta kankaasta saadaan tehtyä vaunuun suuaukon suoja. Työkavereilta lahjaksi saatu kuminen klassikkokirahvi on nyt noudettu Kampin Bebes-liikkeestä. Samalla reissulla vähän säikähdin kyseisen putiikin kulttimeininkiä - aikamoista tissien palvontaa. Liivinsuojuksiakin on tarjolla lähemmäs kahtakymmentä eri mallia.
Jotain kodinhoidollisia askareita on suunnitelmissa, nyt kun päivät ovat vielä pelkkää vapaata vaeltelua. Vaatekaapin syysselvitys, tilkkutäkin viimeistely, uunin pesu. Valokuvien sortteeraaminen, parin albumin kasaaminen ja tilaaminen. Ehkä tärkeimpänä kuitenkin muutaman kirjan lukeminen, lempeä liikunta, kivojen kahviloiden testaaminen. Helsingin kantakaupungin leppoisimmat pre-synnytysmammalomakahvilat ansaitsisivat ihan oman postauksensa. Jos saan aikaiseksi (sic) etsiä uusia paikkoja, teen tästä jonkun postauksen. Kuvien kanssa.
Tarkalleen ottaen tänään ollaan jo 37. raskausviikon alussa. Siis viikon päästä vauvan syntymistä ei käsittääkseni enä yritettäisi pitkittää, eikä mitään erityishoitoa tarvittaisi, jos kaikki olisi muuten kunnossa ja vauva painaisi syntyessään yli kolme kiloa. Sanelin jo miehelle ensi tiistai-illan ohjelman: hiihtolenkki Kivikon hallissa, chili con carnea sriracha-kastikkeella ja reipasta rakastelua. Ennen suunnitelman lukkoonlyömistä odotan kuitenkin huomisen lääkärin synnytystapa- ja painoarviota. Ei tämä yhdeksäskään kuukausi nimittäin ole mikään ongelma. Ihan hyvin jaksan vielä hetken, jos vauva kypsyy mieluummin kohdussa kuin kehdossa.
Närästys nosti toissapäivänä päätään, mutta meni ohi kahdella Renniellä.
Tavarapoliittisesti meillä alkaa olla valmista. Rakas käsityöorientoitunut ystäväni nappasi eilen mukaansa imetystyynyn ruman pinkin norsukankaan malliksi ja uudeksi tyynynpäälliseksi ostamani sini-valkoisen puuvillakankaan. Arvioipa vielä, että samasta kankaasta saadaan tehtyä vaunuun suuaukon suoja. Työkavereilta lahjaksi saatu kuminen klassikkokirahvi on nyt noudettu Kampin Bebes-liikkeestä. Samalla reissulla vähän säikähdin kyseisen putiikin kulttimeininkiä - aikamoista tissien palvontaa. Liivinsuojuksiakin on tarjolla lähemmäs kahtakymmentä eri mallia.
Jotain kodinhoidollisia askareita on suunnitelmissa, nyt kun päivät ovat vielä pelkkää vapaata vaeltelua. Vaatekaapin syysselvitys, tilkkutäkin viimeistely, uunin pesu. Valokuvien sortteeraaminen, parin albumin kasaaminen ja tilaaminen. Ehkä tärkeimpänä kuitenkin muutaman kirjan lukeminen, lempeä liikunta, kivojen kahviloiden testaaminen. Helsingin kantakaupungin leppoisimmat pre-synnytysmammalomakahvilat ansaitsisivat ihan oman postauksensa. Jos saan aikaiseksi (sic) etsiä uusia paikkoja, teen tästä jonkun postauksen. Kuvien kanssa.
Terveisiä äitiyslomalta
Istun tässä ruokapöydän ääressä, kupillisen mutteripannukahvia edessäni, päivän Hesari lepää luettuna toisella puolen pöytää. Eilisen pyykit on jo viikattu kaappiin, pizzapellit hinkattu puhtaaksi. Sänky odottaa vielä petaamista - tuulettukoon hetken rauhassa.
Olen nyt ollut viikon äitiyslomalla, enkä tiedä, alanko hiljalleen tottua. Olen lukenut pari kirjaa, käynyt muutamalla luennolla, tavannut kolme äitiyslomalaista vauvoineen ja pessyt ja lajitellut vauvanvaatteet lipastoon. Olen käynyt oopperassa, partioretkellä ja kierrätyskeskuksessa. Olen tehnyt granolaa, perunasalaattia, sienipiirakkaa, pizzaa ja perunasalaattia. Olen ostanut kaupunkinilkkurit tulevia keskustekahvitteluja varten, tilannut sateenpitävän kärryttelyparkan ja alkanut suunnitella aikuisten talvilenkkareiden ostamista haastavampia kelejä varten. Olen katsonut Susimessua, tehnyt ajatustyötä sairaalakassin pakkaamisen suhteen ja pohtinut, miten pakolaisteemaa käsittelisi 10-vuotiaiden partiolaisten kanssa. Olen käynyt salilla, joogassa ja pilateksessa; olen nukkunut parit päiväunet ja iloinnut siitä, että herää vessakäynnille vasta seitsemän maissa aamulla.
Olo on ristiriitainen. On ihanaa juoda aamukahvi rauhassa ja suunnitella vaatekaapin siivoamista ja valokuvien arkistoimista. Toisaalta tuntuu, että en tee tarpeeksi tai ole tarpeeksi hyödyllinen. En ymmärrä, miksi olen lomalla jo nyt. Tuntuu kuin kulkisin hetteisellä pohjalla läpi arkipäivieni - kaikki, mitä teen, tuntuu puuhastelulta ansiotyöhön ja tunnolliseen veronmaksuun verrattuna. Siisteimpiäkään vauvanvaatepinoja en ole tehnyt, jos kukaan muu ei niitä näe.
Kotiin jääminen on iso muutos. Tiedostan läpi opiskeluaikojen ja työuranikin suuren osan motivaatiostani olleen ulkoista - nautin näkyväsistä tuotoksista ja siitä, että muutkin näkevät ne. Arvostan suorituksia, valmista tekstiä, to do -listan ruksattuja neliöitä. Vaan millä tätä omaa olemista ja tekemistä nyt arvottaisi - mistä tiedän tekeväni tarpeeksi?
Varauduin toki tilanteeseen etukäteen: täyttelin syys-lokakuun kalenteria ja pohjustin äitiysloman aktiviteetteja. Ilmoittauduin täksi lukuvuodeksi läsnäolevaksi yliopistolle, jonne minulla on täysin väärinkäytetty opinto-oikeus jo vuodesta 2010. Merkitsin luennot ja pari tenttiä lukujärjestykseen ja kävin keskusteluja luennoitsijoiden kanssa siitä, miten saan suorituksen rekisteriin, vaikka loppusyksyn osallistuminen lienee mahdotonta.
Mutta: yhtäkkiä ei oikein huvitakaan. Luennoilla on ollut hauska käydä, mutta tenttikirjan avaaminen tuo tullessaan tutun ahdistuksen. Kirja, jota voisin lukea huviksenikin, saa pulssin kohoamaan ja sympaattisen hermoston käymään ylikierroksilla. Ja sitten kysyn itseltäni: miksi teen tätä? Kun ei minun tarvitse. Ja luentosalin penkit tuntuvat kovalta, ja vähän huonolta selälle.
Tänä aamuna jäinkin kotiin. Kirjoittelen blogia, suunnittelen partiokokousta. Kohta virkannen pari tilkkua yhteen. Voisin tsempata sen verran, että siivoan vaatekaapin - on aika viedä kesävaatteet vintille ja tuoda talvivaatteet alas. Äitiysvaatteet mahtunevat yhteen pinoon. Ehkä saan lounasseuraa naapurissa hoitovapaata viettävästä työkaverista. Jos en, lämmitän eilistä pizzaa. Tekisi mieli soittaa kitaraa. Pääsisiköhän muskariin jo mahavauvan kanssa?
Ehkä äitysloman ensimmäisten huilausviikkojen perimmäinen tarkoitus onkin päästää irti tavoitteellisuudesta? Näin ajattelen, ainakin tänään. Ehkä kirjoitan kirjan.
Olen nyt ollut viikon äitiyslomalla, enkä tiedä, alanko hiljalleen tottua. Olen lukenut pari kirjaa, käynyt muutamalla luennolla, tavannut kolme äitiyslomalaista vauvoineen ja pessyt ja lajitellut vauvanvaatteet lipastoon. Olen käynyt oopperassa, partioretkellä ja kierrätyskeskuksessa. Olen tehnyt granolaa, perunasalaattia, sienipiirakkaa, pizzaa ja perunasalaattia. Olen ostanut kaupunkinilkkurit tulevia keskustekahvitteluja varten, tilannut sateenpitävän kärryttelyparkan ja alkanut suunnitella aikuisten talvilenkkareiden ostamista haastavampia kelejä varten. Olen katsonut Susimessua, tehnyt ajatustyötä sairaalakassin pakkaamisen suhteen ja pohtinut, miten pakolaisteemaa käsittelisi 10-vuotiaiden partiolaisten kanssa. Olen käynyt salilla, joogassa ja pilateksessa; olen nukkunut parit päiväunet ja iloinnut siitä, että herää vessakäynnille vasta seitsemän maissa aamulla.
Olo on ristiriitainen. On ihanaa juoda aamukahvi rauhassa ja suunnitella vaatekaapin siivoamista ja valokuvien arkistoimista. Toisaalta tuntuu, että en tee tarpeeksi tai ole tarpeeksi hyödyllinen. En ymmärrä, miksi olen lomalla jo nyt. Tuntuu kuin kulkisin hetteisellä pohjalla läpi arkipäivieni - kaikki, mitä teen, tuntuu puuhastelulta ansiotyöhön ja tunnolliseen veronmaksuun verrattuna. Siisteimpiäkään vauvanvaatepinoja en ole tehnyt, jos kukaan muu ei niitä näe.
Kotiin jääminen on iso muutos. Tiedostan läpi opiskeluaikojen ja työuranikin suuren osan motivaatiostani olleen ulkoista - nautin näkyväsistä tuotoksista ja siitä, että muutkin näkevät ne. Arvostan suorituksia, valmista tekstiä, to do -listan ruksattuja neliöitä. Vaan millä tätä omaa olemista ja tekemistä nyt arvottaisi - mistä tiedän tekeväni tarpeeksi?
Varauduin toki tilanteeseen etukäteen: täyttelin syys-lokakuun kalenteria ja pohjustin äitiysloman aktiviteetteja. Ilmoittauduin täksi lukuvuodeksi läsnäolevaksi yliopistolle, jonne minulla on täysin väärinkäytetty opinto-oikeus jo vuodesta 2010. Merkitsin luennot ja pari tenttiä lukujärjestykseen ja kävin keskusteluja luennoitsijoiden kanssa siitä, miten saan suorituksen rekisteriin, vaikka loppusyksyn osallistuminen lienee mahdotonta.
Mutta: yhtäkkiä ei oikein huvitakaan. Luennoilla on ollut hauska käydä, mutta tenttikirjan avaaminen tuo tullessaan tutun ahdistuksen. Kirja, jota voisin lukea huviksenikin, saa pulssin kohoamaan ja sympaattisen hermoston käymään ylikierroksilla. Ja sitten kysyn itseltäni: miksi teen tätä? Kun ei minun tarvitse. Ja luentosalin penkit tuntuvat kovalta, ja vähän huonolta selälle.
Tänä aamuna jäinkin kotiin. Kirjoittelen blogia, suunnittelen partiokokousta. Kohta virkannen pari tilkkua yhteen. Voisin tsempata sen verran, että siivoan vaatekaapin - on aika viedä kesävaatteet vintille ja tuoda talvivaatteet alas. Äitiysvaatteet mahtunevat yhteen pinoon. Ehkä saan lounasseuraa naapurissa hoitovapaata viettävästä työkaverista. Jos en, lämmitän eilistä pizzaa. Tekisi mieli soittaa kitaraa. Pääsisiköhän muskariin jo mahavauvan kanssa?
Ehkä äitysloman ensimmäisten huilausviikkojen perimmäinen tarkoitus onkin päästää irti tavoitteellisuudesta? Näin ajattelen, ainakin tänään. Ehkä kirjoitan kirjan.
tiistai 22. syyskuuta 2015
Huolestuttaa - huolestuttaako?
Äitiysloma alkoi, synnytys lähestyy, ensimmäisen lapsen syntymä lähestyy. Elän ison elämänmuutoksen aikaa ja käyn läpi koko ajan aikamoista ajatusmyllyä. Lähipiirikin elää läpi isoja juttuja - mies kelailee omiaan, samaten tulevat isovanhemmat. Kaikki käy läpi omia tunteitaan tulevan suhteen - ja huolehtii. Jotkut jutut huolestuttavat itseäni enemmän kuin toiset, mutta niille ei voi tehdä mitään, jostain huolehtimisesta voi jopa olla jotain hyötyä ja jotkut asiat eivät huoleta ollenkaan.
Koska olen jossain määrin analyyttinen (mitä nyt ajatukset tuntuvat poukkoilevan sitä enemmän minne sattuu mitä lähemmäs lokakuun 21. tulee), yritän keskittää voimavarani niihin huoliin, mihin voi oikeasti liittää jotain konkreettisia action pointteja. Taivastelu ja turha murehtiminen pannaan pannaan!
1) Huolestuttaa - minkäs teet
2) Huolestuttaa - näitä voi varmaan ennakoida
3) Ei huolestuta - eikä pitäisi muitakaan huolestuttaa
Koska olen jossain määrin analyyttinen (mitä nyt ajatukset tuntuvat poukkoilevan sitä enemmän minne sattuu mitä lähemmäs lokakuun 21. tulee), yritän keskittää voimavarani niihin huoliin, mihin voi oikeasti liittää jotain konkreettisia action pointteja. Taivastelu ja turha murehtiminen pannaan pannaan!
1) Huolestuttaa - minkäs teet
- Lapsen terveys. Onkohan sillä kaikki kunnossa?
- Omat mielialat synnytyksen jälkeen. Loka-marraskuu, neljä seinää, hormonit.
- Imetys vähän. Vielä ei ole herunut pisaraakaan - pitäisikö?
2) Huolestuttaa - näitä voi varmaan ennakoida
- Oma toipuminen synnytyksestä. Oma kunto raskauden loppusuoralla. Pystynkö liikkumaan loppuun asti? Entä lopun jälkeen?
- Oman pään pehmeneminen; vajoaminen jonnekin pumpuliseen mammaulottuvuuteen. Suututtaa hävitä uutisvisa joka aamu.
- Oma tuotteliaisuus mammalomalla. Osaanko olla itselleni lempeä, onko ok "vain" huolehtia vauvasta? Kestänkö itseäni, jos en saakaan metristä kirjapinoa luettua ihan heti tai jos kotona ei olekaan lämmintä ruokaa joka päivä, kun mies tulee kotiin?
- Onkohan meillä kaikkea tarpeellista? Mistä saisi pari 50-senttistä kietaisubodya käännettävillä hihansuilla?
3) Ei huolestuta - eikä pitäisi muitakaan huolestuttaa
- Perheen ja uran yhdistäminen. Palaan hoitamaan virkaani kun aika on kypsä. Hankitaan tarvittaessa hoitopaikka tai lastenhoitaja kotiin.
- Vanhempainvapaiden jakaminen; työt vanhempainvapaan jälkeen. Halutaan kumpikin olla joku pätkä kotona.
- Kotityöt. Tehdään mitä tehdään - miehellä on onneksi matalampi imurointikynnys!
- Vastuun jakautuminen kotona. Ei meille tulisi lasta, jos tämä huolestuttaisi.
Pika-analyysin perusteella prioriteettilista loppuraskauden ajaksi on selvä: kuntoilen oman jaksamisen mukaan, luen lehdet siinä määrin kuin kiinnostaa, opettelen chillaamaan. Nappaan lähikirpparilta pari bodya, jos niitä sattuu siellä olemaan.
maanantai 21. syyskuuta 2015
Lähestyvän synnytyksen oireita - häpyluuta väsyttää
Lähestyvä synnytys ei anna juurikaan merkkejä itsestään. Toki on kiva, että alkaneen äitiysloman myötä voin mennä vähän myöhemmin nukkumaan ja että minun ei tarvitse istua kahdeksaa tuntia työpöydän ääressä päivittäin, mutta se nyt olisi kivaa milloin tahansa. Maha ei vieläkään ole hervoton, en saa vieläkään sporassa istumapaikkaa eikä mulla tietääkseni ole supistuksia. Jotain tuolla alapäässä kuitenkin tapahtuu, ja uskoisin mielelläni, että se johtuu yhtälailla raskauden loppusuorasta kuin siitä, että olen saattanut rasittaa itseäni enemmän kuin keskimäärin viime kuukausina.
Vietin nimittäin lauantai-sunnuntain varsin vauhdikkaissa merkeissä. Rakas partiolippukuntani kaipaisi lisäkäsiä sudenpenturetkelle, ja arvelin olevani riittävän äidillinen ollakseni avuksi pienten ekaluokkalaisten koti-ikävän lievittämisessä heidän ensimmäisellä retkellään. Näin olikin: sain yhdet yölliset itkut kuivattua ja retkestä sähköttömälle, pimeälle ja sateiselle saarella selvittiin kunnialla ja jopa hyväntuulisina. Ruuanlaitto, vesiämpärien kantelu, kyykkiminen ja valvominen oli suorastaan kivaa - olen tosi onnellinen, että sain vielä yhdeksännellä kuulla tuntea itseni sekä toimintakykyiseksi että hyödylliseksi. Tällaiselle äitiyslomailevalla toimistotyöläiselle on ihana tunne olla väsynyt fyysisestä työstä!
Tänä aamuna tunsinkin sitten viikonlopun tempomisen itsessäni: kroppaa väsytti. Lisäksi - tadaa! - tunsin ehkä ensimmäistä kertaa jotain liitoskipuihin viittaavaa. Kyseessä ei ollut vihlonta, ei särky eikä edes jomotus. Ainoa tapa, millä keksin kuvata fiilistä jalkojeni välissä miehelleni, oli väsynyt häpyluu. Siis mielenkiintoinen, kevyt tunne siitä, että liitos joustaa enemmän ja että lantio valmistautuisi avautumaan. Friikki, hieno ja ainutlaatuinen fiilis. Kai tämä vartalo osaa hommansa.
Torstaina onkin edessä lääkärikäynti ja synnytystapa-arvion tekeminen. Kiva, että joku ammattilainen kurkkaa vihdoin mun sisälle ja kertoo, mitä kohdunkaulalle kuuluu. Jospa vauva puskisi jo päätään lantiomaljaa vasten?
tiistai 15. syyskuuta 2015
Nyt sitä shampanjaa!
...eikun ei sittenkään. On muuten riehakas fiilis - äitiyslomalle jääminen tuntuu samalta kuin vappu ja kesälomat yhteensä, vähintään! Nilkkakin kestää jo pari tanssiaskelta.
Hehkuti-hehkuti, ja kohta meille tulee vauva!
Hehkuti-hehkuti, ja kohta meille tulee vauva!
maanantai 14. syyskuuta 2015
"Ei" tälle maanantaille
Kiire harrastuspalaveriin, lyhyt matka pyörällä taitettavaksi. Sisäpihalla en meinaa tunnistaa fillariani, koska siitä puuttuu ETUPYÖRÄ. En hetkeen tajua, mitä on tapahtunut, kunnes huomaan ohjaustankoon sidotun pienen pussin, jonka sisällä on paperilappu. "Hei! Etupyöräsi varastettiin maanantain ja tiistain välisenä yönä. Tapauksesta on silminnäkijähavainto ja siitä on ilmoitettu poliisille."
Jaahas. Enpä taida ehtiä palaveriin ajoissa.
Palaan yläkertaan viemään pyöräilykypärän ja hyväsydämisen lähimmäisen viestin talteen. Kiirehdin sporapysäkille - ei sentään supistele eikä kiristä vatsaa. Ensimmäinen spora ei vaan tule.
Istun pysäkillä kymmenen minuuttia toivoen, että etupyörä meni tarpeeseen ja muistellen, minkälainen omavastuuosuus kotivakuutuksessa olikaan. Vihdoin spora tulee. Hyppään muutaman pysäkin jälkeen pois ja kipitän kohti määränpäätä. Perillä pyörin hetken hämärällä sisäpihalla.
Nousen väärälle ovelle ja virheeni huomattuani pyörähdän oikean jalan varassa ympäri. Kuuluu rusahdus, nilkka muljahtaa alta ja ulahdan ääneen. Nilkutan yläkertaan. Amatööridiagnoosi: revähdys.
Palaverin jälkeen pyydän miestä hakemaan mut autolla kotiin. Saan kääreen, tukisiteen, jäitä ja sohvan itselleni. Empatiavoileipiä, parasetamolia. Tirautan pienet itkut, kun koskee niin pirusti, ja kun mies hoivaa niin ihanasti. Heitän hyvästit 1) työnteosta ilman vaivoja äitiysloman alkuun saakka ja 2) mielikuvalle omasta korkeassa kipukynnyksestäni.
Aamulla vielä yhdeksi päiväksi töihin, palauttamaan puhelin, avaimet ja muut tilpehöörit. Varmaan komeasti taksilla. Ehkä lainaan mun ihanalta mieheltä lenkkareita.
Jaahas. Enpä taida ehtiä palaveriin ajoissa.
Palaan yläkertaan viemään pyöräilykypärän ja hyväsydämisen lähimmäisen viestin talteen. Kiirehdin sporapysäkille - ei sentään supistele eikä kiristä vatsaa. Ensimmäinen spora ei vaan tule.
Istun pysäkillä kymmenen minuuttia toivoen, että etupyörä meni tarpeeseen ja muistellen, minkälainen omavastuuosuus kotivakuutuksessa olikaan. Vihdoin spora tulee. Hyppään muutaman pysäkin jälkeen pois ja kipitän kohti määränpäätä. Perillä pyörin hetken hämärällä sisäpihalla.
Nousen väärälle ovelle ja virheeni huomattuani pyörähdän oikean jalan varassa ympäri. Kuuluu rusahdus, nilkka muljahtaa alta ja ulahdan ääneen. Nilkutan yläkertaan. Amatööridiagnoosi: revähdys.
Palaverin jälkeen pyydän miestä hakemaan mut autolla kotiin. Saan kääreen, tukisiteen, jäitä ja sohvan itselleni. Empatiavoileipiä, parasetamolia. Tirautan pienet itkut, kun koskee niin pirusti, ja kun mies hoivaa niin ihanasti. Heitän hyvästit 1) työnteosta ilman vaivoja äitiysloman alkuun saakka ja 2) mielikuvalle omasta korkeassa kipukynnyksestäni.
Aamulla vielä yhdeksi päiväksi töihin, palauttamaan puhelin, avaimet ja muut tilpehöörit. Varmaan komeasti taksilla. Ehkä lainaan mun ihanalta mieheltä lenkkareita.
torstai 10. syyskuuta 2015
Lisää ajatuksia synnytyksestä
Neuvolassa todettiin vauvan pään laskeutuneen ja varsin alas, ja siitä huolimatta, että 35. raskausviikko vasta pyörähti käyntiin, on synnytyksen vääjäämätön lähestyminen tuonut omaan ajatteluun jonkin verran nöyryyttä. Oman ajattelutavan muutos on huomattava verrattuna viime viikolla kirjoittamiini synnytyssuunnitelmiin, joissa käsittelen synnytystä ehkä turhankin paljon elämysmatkana ja ehkä turhan vähän riskialttiina tapana saada uusi perheenjäsen turvallisesti maailmaan.
Kadotin ensimmäisen printtaamani Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lomakkeen. Hieman kiusallista - kirjasin kuitenkin lomakkeeseen asioita välilihastani, koko nimeni ja sosiaaliturvatunnukseni. Jotain hyvää tästä kuitenkin seurasi: täyttelin lomakkeen uudestaan, hieman uudella terällä.
En nimittäin halua missään nimessä olla se, synnyttäjä, joka menee laitokselle kertoen kätilöille ja lääkäreille, miten homma hoidetaan. En myöskään kuvittele alkukantaisen vaiston perusteella tietäväni automaattisesti, mikä juuri minun vauvalleni on parasta.
Ujosti muotoilin toiveeni uudestaan: tärkeintä on lapsen hyvinvointi, eikä se, että saan trippailla läpi voimaannuttavan synnytyskokemuksen. Mieheltä kuitenkin pyysin, että muistaisi kannustaa ja kehua. Että saisin jälkikäteen kuulla olleeni ihan super, vaikka kaikki olisikin mennyt päin persettä.
Toisaalta toivon voivani olla aktiivisesti itse edesauttamassa lapseni syntymää; toisaalta haluan turvautua henkilökunnan ammattitaitoon. On niin vähän asioita mitä voi etukäteen suunnitella, ja pelkään pettyväni, jos lähden liikkeelle liian yksityiskohtaisen käsikirjoituksen kanssa.
Eyes on the prize, tyylipisteitä ei ole jaossa.
Kadotin ensimmäisen printtaamani Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lomakkeen. Hieman kiusallista - kirjasin kuitenkin lomakkeeseen asioita välilihastani, koko nimeni ja sosiaaliturvatunnukseni. Jotain hyvää tästä kuitenkin seurasi: täyttelin lomakkeen uudestaan, hieman uudella terällä.
En nimittäin halua missään nimessä olla se, synnyttäjä, joka menee laitokselle kertoen kätilöille ja lääkäreille, miten homma hoidetaan. En myöskään kuvittele alkukantaisen vaiston perusteella tietäväni automaattisesti, mikä juuri minun vauvalleni on parasta.
Ujosti muotoilin toiveeni uudestaan: tärkeintä on lapsen hyvinvointi, eikä se, että saan trippailla läpi voimaannuttavan synnytyskokemuksen. Mieheltä kuitenkin pyysin, että muistaisi kannustaa ja kehua. Että saisin jälkikäteen kuulla olleeni ihan super, vaikka kaikki olisikin mennyt päin persettä.
Toisaalta toivon voivani olla aktiivisesti itse edesauttamassa lapseni syntymää; toisaalta haluan turvautua henkilökunnan ammattitaitoon. On niin vähän asioita mitä voi etukäteen suunnitella, ja pelkään pettyväni, jos lähden liikkeelle liian yksityiskohtaisen käsikirjoituksen kanssa.
Eyes on the prize, tyylipisteitä ei ole jaossa.
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Vielä kerran: liikunta raskausaikana
Olen raskausaikana harrastanut liikuntaa tunnollisemmin kuin ehkä koskaan aikuisiällä. Liikuntahan ei tässä vaiheessa laihduta, kiinteytä tai paranna suorituskykyä, joten perinteiset motivaation lähteet on voinut unohtaa. Edes tutkimukset raskauden aikaisen liikunnan hyödyistä sikiölle eivät todennäköisesti riittäisi saamaan minua liikkumaan. Sen sijaan motivaatio on löytynyt aivan yllättävästä paikasta - nimittäin ihan siitä omasta hyvästä olosta. Kuka olisi arvannut!
Liikunnan harrastaminen raskausaikana on näköjään lemppariaiheitani - kirjoitinhan tästä jo muutama päivä sitten, joskin vähän kieli poskessa. Oma suhtautumiseni liikkumiseen on kuitenkin kokenut sellainen evoluution kuluneen kahdeksan kuukauden aikana, että arvioin aiheen ansaitsevan toisenkin, ehkä hitusen yleishyödyllisemmän postauksensa. Samasta aiheesta on viime aikoina kirjoittanut ansiokkaasti ainakin myös crossfitiin hurahtanut Salamatkustaja.
Ensimmäistä kertaa koskaan olen konkreettisesti huomannut, miten kurja olo ja matala mieli korreloivat liikkumattomuuden kanssa. Viimeistään nyt viimeisellä kolmanneksella olen tiedostanut sen, että pidempi kuin kahden päivän tauko liikunnassa saa kropan keräämään turvotusta ja oloni oikeasti raskaaksi, mitä sitten pyrin kompensoimaan kiukuttelulla ja vittumaisuudella.
Siis oikeasti: jos en liiku, alkaa alaselkä mennä jumiin, vatsan koko kaksinkertaistuu, suoli lakkaa toimimasta. Alan miettiä, että varmaan synnytän ihan just, ja että ei tämä olotila tästä varmaan enää parane. Ja olen niin väärässä! Pienikin kävely, venyttelytuokio, työmatkat pyörällä - siis aivan mikä tahansa liikkuminen parantaa vointia ja fiilistä. Pää kiittää, mieskin varmaan mielessään kiittää, vaikka onkin liian kohtelias sanoakseen.
Ajattelin listata tähän, miten olen missäkin vaiheessa liikkunut, ja mitä lajeja olen edelleen voinut harrastaa. Mullahan on ollut siitä onnekas tilanne, että liitoskivut eivät ole vielä vaivanneet missään vaiheessa (koputan nyt puuta rystynet ruvella), ja että hemoglobiini lähti aika pienellä vaivalla nousuun, joten aikaa on voinut käyttää muuhunkin kuin nukkumiseen.
Raskausviikoilla 1-10 harrastin liikuntaa normaalisti - myös siitä syystä, että en pitkään aikaan hiffannut olevani raskaana. Hiihdin, laskettelin, pelasin tennistä, joogasin. Muistaakseni jaksoin hyvin.
Raskausviikoilla 11-20 jatkoin normaalia liikkumista, varmaan kahdesta neljään kertaan viikossa; astangajooga tosin jäi ohjelmasta. Kävin juoksulenkeillä, pilateksessa ja pelasin tennistä. Aloitin työmatkapyöräilyn kevään osalta. Välillä väsytti - silloin jäin suosiolla kotiin lepäämään.
Raskausviikoilla 21-30 huomasin jotenkin automaattisesti keventäväni harjoittelua. Kävin edelleen lenkeillä, mutta hidastin tahtia. Kävin ujosti muutaman kerran mammajoogassa, vaikka maha ei vielä melkein minnekään näkynytkään. Kesän myötä pyöräilykausi jatkui. Uin usein. Tennis pysyi kuvioissa varmaankin viikolle 27 tai 28 asti ja jäi sitten itsestään kesälomien myötä tauolle. Kuntosalitreeni tuntui hyvältä. Hitaiden hölkkälenkkien oheen ilmestyi sauvakävely.
Raskausviikoilla 31-34 olen ottanut mammajoogan viikko-ohjelmaan. Saa nesteet kiertämään ja alaselän vetreytettyä. Aloitin äitiyspilateksen ja ymmärsin jotain syvistä vatsalihaksista - ihan kaikkea toivoa ei ole menetetty. Työmatkapyöräily päättyi viikolla 34, koska maha saa liikaa osumaan reisistä matalassa ajoasennossa. Käyn kuitenkin uimassa. Kuntosalilla olo on erittäin toimintakykyinen - saan lihaksiin hyvin tuntumaan ja olen löytänyt aika hyvin valikoiman liikkeitä, mitä voin huoletta tehdä. Suureksi harmikseni mahaan pistää usein kun yritän kävellä reippaasti. En malta lähteä tarpeeksi hitaasti liikkeelle, minkä johdosta joudun usein hidastamaan tahtia hetken päästä.
Tästä eteenpäin uskoisin käyväni edelleen äitiysjoogassa ja -pilateksessa ihan loppuun saakka. Kuntosalimahdollisuudet heikkenevät, kun jään äitiyslomalle, mutta voi olla, että käyn jossain heiluttelemassa puntteja kertamaksua vastaan. Haaveilen uinnista päiväsaikaan muiden ollessa töissä. Jos vointi vaan pysyy hyvänä, yritän liikkua vähintään joka toinen päivä. Tästä saakin hyvän kehän: vointi on nimittäin kymmenen kertaa parempi, kun liikun.
Siinäpä ne. Mielelläni kuulen myös muiden kommentteja ja kokemuksia - sekä vinkkejä loppusuoran liikkumismahdollisuuksista!
Liikunnan harrastaminen raskausaikana on näköjään lemppariaiheitani - kirjoitinhan tästä jo muutama päivä sitten, joskin vähän kieli poskessa. Oma suhtautumiseni liikkumiseen on kuitenkin kokenut sellainen evoluution kuluneen kahdeksan kuukauden aikana, että arvioin aiheen ansaitsevan toisenkin, ehkä hitusen yleishyödyllisemmän postauksensa. Samasta aiheesta on viime aikoina kirjoittanut ansiokkaasti ainakin myös crossfitiin hurahtanut Salamatkustaja.
Ensimmäistä kertaa koskaan olen konkreettisesti huomannut, miten kurja olo ja matala mieli korreloivat liikkumattomuuden kanssa. Viimeistään nyt viimeisellä kolmanneksella olen tiedostanut sen, että pidempi kuin kahden päivän tauko liikunnassa saa kropan keräämään turvotusta ja oloni oikeasti raskaaksi, mitä sitten pyrin kompensoimaan kiukuttelulla ja vittumaisuudella.
Siis oikeasti: jos en liiku, alkaa alaselkä mennä jumiin, vatsan koko kaksinkertaistuu, suoli lakkaa toimimasta. Alan miettiä, että varmaan synnytän ihan just, ja että ei tämä olotila tästä varmaan enää parane. Ja olen niin väärässä! Pienikin kävely, venyttelytuokio, työmatkat pyörällä - siis aivan mikä tahansa liikkuminen parantaa vointia ja fiilistä. Pää kiittää, mieskin varmaan mielessään kiittää, vaikka onkin liian kohtelias sanoakseen.
Ajattelin listata tähän, miten olen missäkin vaiheessa liikkunut, ja mitä lajeja olen edelleen voinut harrastaa. Mullahan on ollut siitä onnekas tilanne, että liitoskivut eivät ole vielä vaivanneet missään vaiheessa (koputan nyt puuta rystynet ruvella), ja että hemoglobiini lähti aika pienellä vaivalla nousuun, joten aikaa on voinut käyttää muuhunkin kuin nukkumiseen.
Raskausviikoilla 1-10 harrastin liikuntaa normaalisti - myös siitä syystä, että en pitkään aikaan hiffannut olevani raskaana. Hiihdin, laskettelin, pelasin tennistä, joogasin. Muistaakseni jaksoin hyvin.
Raskausviikoilla 11-20 jatkoin normaalia liikkumista, varmaan kahdesta neljään kertaan viikossa; astangajooga tosin jäi ohjelmasta. Kävin juoksulenkeillä, pilateksessa ja pelasin tennistä. Aloitin työmatkapyöräilyn kevään osalta. Välillä väsytti - silloin jäin suosiolla kotiin lepäämään.
Raskausviikoilla 21-30 huomasin jotenkin automaattisesti keventäväni harjoittelua. Kävin edelleen lenkeillä, mutta hidastin tahtia. Kävin ujosti muutaman kerran mammajoogassa, vaikka maha ei vielä melkein minnekään näkynytkään. Kesän myötä pyöräilykausi jatkui. Uin usein. Tennis pysyi kuvioissa varmaankin viikolle 27 tai 28 asti ja jäi sitten itsestään kesälomien myötä tauolle. Kuntosalitreeni tuntui hyvältä. Hitaiden hölkkälenkkien oheen ilmestyi sauvakävely.
Raskausviikoilla 31-34 olen ottanut mammajoogan viikko-ohjelmaan. Saa nesteet kiertämään ja alaselän vetreytettyä. Aloitin äitiyspilateksen ja ymmärsin jotain syvistä vatsalihaksista - ihan kaikkea toivoa ei ole menetetty. Työmatkapyöräily päättyi viikolla 34, koska maha saa liikaa osumaan reisistä matalassa ajoasennossa. Käyn kuitenkin uimassa. Kuntosalilla olo on erittäin toimintakykyinen - saan lihaksiin hyvin tuntumaan ja olen löytänyt aika hyvin valikoiman liikkeitä, mitä voin huoletta tehdä. Suureksi harmikseni mahaan pistää usein kun yritän kävellä reippaasti. En malta lähteä tarpeeksi hitaasti liikkeelle, minkä johdosta joudun usein hidastamaan tahtia hetken päästä.
Tästä eteenpäin uskoisin käyväni edelleen äitiysjoogassa ja -pilateksessa ihan loppuun saakka. Kuntosalimahdollisuudet heikkenevät, kun jään äitiyslomalle, mutta voi olla, että käyn jossain heiluttelemassa puntteja kertamaksua vastaan. Haaveilen uinnista päiväsaikaan muiden ollessa töissä. Jos vointi vaan pysyy hyvänä, yritän liikkua vähintään joka toinen päivä. Tästä saakin hyvän kehän: vointi on nimittäin kymmenen kertaa parempi, kun liikun.
Siinäpä ne. Mielelläni kuulen myös muiden kommentteja ja kokemuksia - sekä vinkkejä loppusuoran liikkumismahdollisuuksista!
maanantai 7. syyskuuta 2015
Liikunta viimeisellä kolmanneksella: lajien plussat ja miinukset
Tykkään liikkua, nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Jos en liiku, menen jumiin, ja jos menen jumiin, alan inhottavaksi. Listasin vähän lajeja ja niiden plussia ja miinuksia. Liikunnasta raskausaikana on tulossa vielä vakavampikin postaus, mutta nyt piti saada purettua vähän paineita ensin.
Uinti
+ Tuntuu kevyeltä
+ Saunominen on kivaa
+ Näkee muita raskaana olevia alasti ja voi vertailla
- Selkä menee kaarelle, jos ei osaa muuta kuin rintauintia
- "Muut uimarit voi potkia mahaan"
- Se miltä näyttää bikineissä
Hölkkä
+ Fiilis: tulee ihan superihmisolo, jos vielä pystyy hölkkäämään
+Voi uskotella itselleen, että synnytyksen jälkeen on samantien suunnilleen entisessä juoksukunnossa
+/- Mahdollisuus puskapissalle
- Vauhti - sitä ei ole, nolottaa
- Mahaan pistää, jos kuu ja tärkeimmät tähdet eivät ole täydellisesti linjassa
Pyöräily
+ Voi tuntea olon normaaliksi, vauhti pysyy ennallaan
+ Pääsee nopeasati paikasta toiseen
+ Ei tarvitse olla sporassa vihainen
- "Voi ajaa humalaisen koirantaluttajan hihnan yli ja kaatua, minkä seurauksena sikiö saa infarktin"
- Itsensä potkiminen reisillä mahaan
Jooga
+ Voi ajatella harrastavansa liikuntaa, vaikka oikeasti vain köllii ja venyttelee
+ Tulee kuitenkin hyvä olo
+ Lopussa voi torkkua
+ Kesken tunnin pääsee pissalle
- Ohjaajan kauhutarinat mm. siitä, miten pitkillä synnyttäjillä kramppaa jalat koko synnytyksen ajan, kun eivät mahdu oikaisemaan jalkojaan ahtaissa sairaalatiloissa ja siiitä, miten synnytystä ei käynnistetä vielä 42+0, jos yliaikaisuus osuu sunnuntaille
- Hippijoogaajien kainalokarvat
Pilates
+ Vau, mulla on sittenkin vatsalihaksia! Ainakin jossain!
+ Kallis kurssi -> pakko olla hyvä
+ Pieni ryhmä, yksilöllistä ohjausta. Vaivasenluut bongattu.
- Pieni ryhmä, liikaa avautumista. Kiusallista kuulla vieraitten ihmisten vuodoista.
Kuntosali
+ Omatahtisuus
+ Loputtomat variaatiot. Voi tehdän melkein normaalin treenin tai sitten vain hyppiä jumppapallolla.
+/- Omatahtisuus. Mmmmm oman vartalon kuuntelun sietämätön keveys.
- Uteliaat kollegat
- Selfieiden ottaminen nolottaa
Uinti
+ Tuntuu kevyeltä
+ Saunominen on kivaa
+ Näkee muita raskaana olevia alasti ja voi vertailla
- Selkä menee kaarelle, jos ei osaa muuta kuin rintauintia
- "Muut uimarit voi potkia mahaan"
- Se miltä näyttää bikineissä
Hölkkä
+ Fiilis: tulee ihan superihmisolo, jos vielä pystyy hölkkäämään
+Voi uskotella itselleen, että synnytyksen jälkeen on samantien suunnilleen entisessä juoksukunnossa
+/- Mahdollisuus puskapissalle
- Vauhti - sitä ei ole, nolottaa
- Mahaan pistää, jos kuu ja tärkeimmät tähdet eivät ole täydellisesti linjassa
Pyöräily
+ Voi tuntea olon normaaliksi, vauhti pysyy ennallaan
+ Pääsee nopeasati paikasta toiseen
+ Ei tarvitse olla sporassa vihainen
- "Voi ajaa humalaisen koirantaluttajan hihnan yli ja kaatua, minkä seurauksena sikiö saa infarktin"
- Itsensä potkiminen reisillä mahaan
Jooga
+ Voi ajatella harrastavansa liikuntaa, vaikka oikeasti vain köllii ja venyttelee
+ Tulee kuitenkin hyvä olo
+ Lopussa voi torkkua
+ Kesken tunnin pääsee pissalle
- Ohjaajan kauhutarinat mm. siitä, miten pitkillä synnyttäjillä kramppaa jalat koko synnytyksen ajan, kun eivät mahdu oikaisemaan jalkojaan ahtaissa sairaalatiloissa ja siiitä, miten synnytystä ei käynnistetä vielä 42+0, jos yliaikaisuus osuu sunnuntaille
- Hippijoogaajien kainalokarvat
Pilates
+ Vau, mulla on sittenkin vatsalihaksia! Ainakin jossain!
+ Kallis kurssi -> pakko olla hyvä
+ Pieni ryhmä, yksilöllistä ohjausta. Vaivasenluut bongattu.
- Pieni ryhmä, liikaa avautumista. Kiusallista kuulla vieraitten ihmisten vuodoista.
Kuntosali
+ Omatahtisuus
+ Loputtomat variaatiot. Voi tehdän melkein normaalin treenin tai sitten vain hyppiä jumppapallolla.
+/- Omatahtisuus. Mmmmm oman vartalon kuuntelun sietämätön keveys.
- Uteliaat kollegat
- Selfieiden ottaminen nolottaa
Itkettää
Näin jossain kuvan kurahaalariin puetusta taaperosta alkusyksyisenä sadepäivänä. Aloin itkeä. Ajatus siitä, että ensi seuraavat syksyt kuljetaan vesisateessa oman kurapukuun puetun vaahtosammuttimen kanssa, pakahduttaa. Palleroiset posket, kylmässä vuotava nenä ja märän villan tuoksu, kun päästään kotiin... mielikuva oman lapsen kanssa ulkoilemisesta on vahva ja pakahduttava.
Toistelen kerran päivässä ääneen, että ihan pian meille tulee tosi pieni tyttö, ja se on ihan avuton. Joka kerta itkettää.
Aamusporassa mietin, miten onnellinen olen, kun saan kohta täysipäiväisesti hoitaa meidän pientä. Taas alkoi itkettää.
Mun rakas mies ajelee monta kertaa päivässä uusilla lastenvaunuilla ympäri meidän kämppää. Laitettiin jo kyytiin pestyt toppahaalarit ja äitiyspakkauksen suloinen peitemakuupussi. Tämäkin liikuttaa.
Virkkasin (täysin luonteenvastaisesti, tai niin ainakin luulin raskausviikkoon 20 saakka!) pienelle pannan, joka sopii papan antamaan KalPa-bodyyn. Tosi porvarillista, materialistista, ulkokultaista ja downright hölmöä, mutta minkäs teet - uhkaava keskiluokkaistuminen ei tunnu miltään verrattuna siihen, että meille tulee pieni vauva. Ja taas itkettää.
Ja onnen kyyneleistä on siis kyse.
Toistelen kerran päivässä ääneen, että ihan pian meille tulee tosi pieni tyttö, ja se on ihan avuton. Joka kerta itkettää.
Aamusporassa mietin, miten onnellinen olen, kun saan kohta täysipäiväisesti hoitaa meidän pientä. Taas alkoi itkettää.
Mun rakas mies ajelee monta kertaa päivässä uusilla lastenvaunuilla ympäri meidän kämppää. Laitettiin jo kyytiin pestyt toppahaalarit ja äitiyspakkauksen suloinen peitemakuupussi. Tämäkin liikuttaa.
Virkkasin (täysin luonteenvastaisesti, tai niin ainakin luulin raskausviikkoon 20 saakka!) pienelle pannan, joka sopii papan antamaan KalPa-bodyyn. Tosi porvarillista, materialistista, ulkokultaista ja downright hölmöä, mutta minkäs teet - uhkaava keskiluokkaistuminen ei tunnu miltään verrattuna siihen, että meille tulee pieni vauva. Ja taas itkettää.
 |
| Ei mene hiukset silmille peliä katsoessa! |
sunnuntai 6. syyskuuta 2015
lauantai 5. syyskuuta 2015
Meille tulee uudet lastenvaunut, vaikka joillain ei ole mitään
Saatiin tänään ruksattua yksi hankinta to do -listalta, kun käytiin noutamassa upouudet lastenvaunut kotiin.
Painin pitkään itseni kanssa - lastenvaunuja kun olisi tarjolla pilvin pimein myös käytettynä, siis hyväkuntoisia ja jopa ihan nättejä. Käytetyt ostamalla olisi helposti säästänyt viisisataa tai enemmänkin ja varmaan pärjännyt ihan hyvin.
Mutta kun ihan hyvin ei riitä. Ehkä vaa'an kallisti upouusien puoleen se, että veikkaan olevani aika pitkälti vaunujen aisassa kiinni seuraavat kuukaudet tai vuodet. Kun vaunujen estetiikkaa on kerran alkanut miettiä ja haaveet täydellisestä käytettävyydestä ovat nostaneet päätään, on ajatuksesta vaikea luopua. Entä jos joka kerran vaunuja työntäessä hieman harmittaisi?
Päädyttiin lopulta Cybexin Priamiin - 2-in-1 -istuimeen ja samaan runkoon istuvaan turvaistuimeen. Ei itse löydetty hirveästi käyttökokemuksia, koska malli on ollut vasta hetken markkinoilla, joten lupaan tehdä aiheesta jonkun katsauksen, kunhan saadaan hieman kilometrejä alle.
Yhden vinkin osaan kuitenkin antaa: kannattaa kilpailuttaa! Laitoin tarjouspyynnön haluamastamme kokoonpanosta sähköpostilla neljään kauppaan - saamissani kolmessa vastauksessa tarjottu alennus vaihteli välillä 0 - 15 %. Ulkomailta vaunua en saanut tilattua, sillä Cybexillä on erittäin tiukat ehdot jälleenmyyjilleen, mutta veikkaisin meidän saaneen ihan hyvän diilin.
Koska joillain ei ole mitään ja meillä on (erityiskiitos anteliaille isovanhemmille!), lahjoitan säästyneen summan SPR:n katastrofirahastoon. Onnistuu muuten näppärästi MobilePay -aplikaatiolla, suosittelen. Turvapaikanhakijakeskustelu tulee sen verran iholle, että pohdin vielä muita mahdollisia väyliä tehdä edes jotakin.
Painin pitkään itseni kanssa - lastenvaunuja kun olisi tarjolla pilvin pimein myös käytettynä, siis hyväkuntoisia ja jopa ihan nättejä. Käytetyt ostamalla olisi helposti säästänyt viisisataa tai enemmänkin ja varmaan pärjännyt ihan hyvin.
Mutta kun ihan hyvin ei riitä. Ehkä vaa'an kallisti upouusien puoleen se, että veikkaan olevani aika pitkälti vaunujen aisassa kiinni seuraavat kuukaudet tai vuodet. Kun vaunujen estetiikkaa on kerran alkanut miettiä ja haaveet täydellisestä käytettävyydestä ovat nostaneet päätään, on ajatuksesta vaikea luopua. Entä jos joka kerran vaunuja työntäessä hieman harmittaisi?
Päädyttiin lopulta Cybexin Priamiin - 2-in-1 -istuimeen ja samaan runkoon istuvaan turvaistuimeen. Ei itse löydetty hirveästi käyttökokemuksia, koska malli on ollut vasta hetken markkinoilla, joten lupaan tehdä aiheesta jonkun katsauksen, kunhan saadaan hieman kilometrejä alle.
Koska joillain ei ole mitään ja meillä on (erityiskiitos anteliaille isovanhemmille!), lahjoitan säästyneen summan SPR:n katastrofirahastoon. Onnistuu muuten näppärästi MobilePay -aplikaatiolla, suosittelen. Turvapaikanhakijakeskustelu tulee sen verran iholle, että pohdin vielä muita mahdollisia väyliä tehdä edes jotakin.
perjantai 4. syyskuuta 2015
Ajatuksia lähestyvästä synnytyksestä
Mulla on pari päivää ollut vahva tunne, että vauva ei enää ihan seitsemää viikkoa mahassa pysy. Tilanne tuntuu jollain tapaa eskaloituneen (hahaha, voiko raskaudesta käyttää konfliktiterminologiaa!) - siis mahaa kiristelee, lapsi myörii levottomasti, olo on iltaa kohden todella tukala. Lisäksi maha näyttää olevan ennemmin alhaalla kuin ylhäällä. Voi tietty olla, että olen aivan harhainen, ja bloggaan tämän tekstin uudestaan viikolla 42+, mutta päädyin nyt joka tapauksessa täyttämään Kätilöopiston peräänkuuluttaman synnytystoivelistan.
Toivelista oli ihan hyvä työkalu ajatusten jäsentämiseen. Omien haavekuvien lisäksi siinä tuli mietittyä myös isän roolia niin synnytyksen aikana kuin sen jälkeenkin. Tarkoitus onkin käydä homma vielä ajatuksella yhdessä läpi. Haaveillaan myös synnytysvalmennuksesta, mutta lapsen isä on Lapissa poikien reissulla juuri silloin, kun Helsingissä järjestetään juuri se valmennus, mitä olin ajatellut. En ole varma, kehtaanko mennä valmennukseen yksin, tai onko siitä vastaavasti hyötyä yksin, ja jos menisin, niin osaisinko olla selittelemättä, että meitä on oikeasti kaksi, mutta isä on nyt Lapissa poikien reissulla. Long story, ja takaisin omiin ajatuksiin:
Mitäkö tällainen ensikertalainen listoja laativa näyttämisenhaluinen joskin rationaalinen joogaava sisupussi synnytyksestä ajattelee?
Noh, ensinnäkin olen ihan valtavan utelias. Miten kroppa pärjää, miltä se tuntuu, miten kipuun osaa suhtautua? Kirjasin paperiin, että en pelkää kipua. Kirjasin sinne myös, että pelkään häpeäväni omaa toimintaani, ja että toivon synnytyshuoneen olevan rauhallinen ja toivon tukea ja kannustusta aktiiviseen synnytykseen.
Kivunlievityksen suhteen en edusta varmaankaan mitään koulukuntaa - mielestäni lääkkeettömät keinot eivät sulje lääkkeellisiä pois, vaikka mielelläni katsonkin, miten pitkälle pärjäisin lääkkeettä. Ilokaasun kokeileminen kiinnostaa kyllä, ja totta kai haluan apua nukahtamiseen, jos homma venyy enkä saa muuten levättyä. Samaten toivoisin, että viimeistään välilihan mahdollisen kursimisen yhteydessä käytettäisiin puudutetta. Jos homma käy sietämättömäksi, haluan kaiken mahdollisen lievityksen.
Mutta: olen aidosti luottavainen kehoni suhteen. Me ollaan toimittu jo koko raskausaika niin hyvin yhteen, että luotan kehoni kykyyn synnyttää ja toisaalta omaan kykyyni rentoutua, keskittyä sekä löytää ja kokeilla asentoja. Vielä pari kuukautta sitten vitsailin, että vauva varmaan tipahtaa aikanaan suoraan vessanpönttöön, heh. Saas nähdä, miten kauan naurattaa.
Ihannetilanteessa synnytys etenisi siis omalla painollaan (joskaan ei ehkä ihan NIIN nopeasti, että vitsini kävisi toteen...). Toivottavasti oksitosiinitippaa tai sitä kohdunsuulle hierottavaa geeliä ei tarvita. Toivottavasti maltan olla avautumisvaiheessa mahdollisimman pitkään kotona - haaveilen salaa siitä, että saavun sairaalaan, kätilön kurkkaan jalkojen väliin ja toteaa vähän yllättyneenä: "Jahas, kohdunsuu onkin sitten auennut jo kahdeksan senttiä. Tämähän on edennyt hienosti."
Jos homma ei etenekään ihan näin, niin haluan pystyä ravaamaan ympäriinsä, venyttelemään avautumisaikana, istumaan suihkussa ja muutenkin tekemään ihan kaikkea muuta kuin makaamaan sängyssä katsomassa kelloa. Kaikki hippihommat kiinnostaa - gua sha -kammat, tens-laitteet, lämpötyynyt, akupainanta, synnytysmölinä sun muut. Ja jos ne ei riitä, niin sitten siirrytään vahvempiin aineisiin.
Tietty toivon myös, ettei väliliha ihan hirveästi repeäisi. Jos nyt lämpöhauteilla ja ponnistusasennolla voi siihen vaikuttaa, niin haluan nämä ja kaikki muutkin keinot käyttöön kätilön suosiollisella avustuksella. Ja ihan pian aloitan välilihan päivittäisen öljyämisen.
Ja sitten toivon, tottakai, saavani vastasyntyneen lapsen samantien syliin - napanuoran ehtii leikata sitten vähän myöhemmin. Toivottavasti joku kuitenkin pyyhkii pahimmat kakkaroiskeet ja limakalvon riekaleet suht pian, että pääsen nopeasti pusuttelemaan meidän pientä.
Toivelistan viimeiseen boksiin kirjasin, että halutttaisiin perhehuone. Ja mahdollisimman paljon opastusta vauvan käsittelyssä: kanniskelussa, vaipanvaihdossa, kylvettämisessä ja imettämisessä. Koska kumpikaan meistä ei ole ennen tehnyt tätä, ja koska vähän jännittää.
 |
| Valmiita ollaan - meillä on kylpyankka ja vauvakirja! |
Toivelista oli ihan hyvä työkalu ajatusten jäsentämiseen. Omien haavekuvien lisäksi siinä tuli mietittyä myös isän roolia niin synnytyksen aikana kuin sen jälkeenkin. Tarkoitus onkin käydä homma vielä ajatuksella yhdessä läpi. Haaveillaan myös synnytysvalmennuksesta, mutta lapsen isä on Lapissa poikien reissulla juuri silloin, kun Helsingissä järjestetään juuri se valmennus, mitä olin ajatellut. En ole varma, kehtaanko mennä valmennukseen yksin, tai onko siitä vastaavasti hyötyä yksin, ja jos menisin, niin osaisinko olla selittelemättä, että meitä on oikeasti kaksi, mutta isä on nyt Lapissa poikien reissulla. Long story, ja takaisin omiin ajatuksiin:
Mitäkö tällainen ensikertalainen listoja laativa näyttämisenhaluinen joskin rationaalinen joogaava sisupussi synnytyksestä ajattelee?
Noh, ensinnäkin olen ihan valtavan utelias. Miten kroppa pärjää, miltä se tuntuu, miten kipuun osaa suhtautua? Kirjasin paperiin, että en pelkää kipua. Kirjasin sinne myös, että pelkään häpeäväni omaa toimintaani, ja että toivon synnytyshuoneen olevan rauhallinen ja toivon tukea ja kannustusta aktiiviseen synnytykseen.
Kivunlievityksen suhteen en edusta varmaankaan mitään koulukuntaa - mielestäni lääkkeettömät keinot eivät sulje lääkkeellisiä pois, vaikka mielelläni katsonkin, miten pitkälle pärjäisin lääkkeettä. Ilokaasun kokeileminen kiinnostaa kyllä, ja totta kai haluan apua nukahtamiseen, jos homma venyy enkä saa muuten levättyä. Samaten toivoisin, että viimeistään välilihan mahdollisen kursimisen yhteydessä käytettäisiin puudutetta. Jos homma käy sietämättömäksi, haluan kaiken mahdollisen lievityksen.
Mutta: olen aidosti luottavainen kehoni suhteen. Me ollaan toimittu jo koko raskausaika niin hyvin yhteen, että luotan kehoni kykyyn synnyttää ja toisaalta omaan kykyyni rentoutua, keskittyä sekä löytää ja kokeilla asentoja. Vielä pari kuukautta sitten vitsailin, että vauva varmaan tipahtaa aikanaan suoraan vessanpönttöön, heh. Saas nähdä, miten kauan naurattaa.
Ihannetilanteessa synnytys etenisi siis omalla painollaan (joskaan ei ehkä ihan NIIN nopeasti, että vitsini kävisi toteen...). Toivottavasti oksitosiinitippaa tai sitä kohdunsuulle hierottavaa geeliä ei tarvita. Toivottavasti maltan olla avautumisvaiheessa mahdollisimman pitkään kotona - haaveilen salaa siitä, että saavun sairaalaan, kätilön kurkkaan jalkojen väliin ja toteaa vähän yllättyneenä: "Jahas, kohdunsuu onkin sitten auennut jo kahdeksan senttiä. Tämähän on edennyt hienosti."
Jos homma ei etenekään ihan näin, niin haluan pystyä ravaamaan ympäriinsä, venyttelemään avautumisaikana, istumaan suihkussa ja muutenkin tekemään ihan kaikkea muuta kuin makaamaan sängyssä katsomassa kelloa. Kaikki hippihommat kiinnostaa - gua sha -kammat, tens-laitteet, lämpötyynyt, akupainanta, synnytysmölinä sun muut. Ja jos ne ei riitä, niin sitten siirrytään vahvempiin aineisiin.
Tietty toivon myös, ettei väliliha ihan hirveästi repeäisi. Jos nyt lämpöhauteilla ja ponnistusasennolla voi siihen vaikuttaa, niin haluan nämä ja kaikki muutkin keinot käyttöön kätilön suosiollisella avustuksella. Ja ihan pian aloitan välilihan päivittäisen öljyämisen.
Ja sitten toivon, tottakai, saavani vastasyntyneen lapsen samantien syliin - napanuoran ehtii leikata sitten vähän myöhemmin. Toivottavasti joku kuitenkin pyyhkii pahimmat kakkaroiskeet ja limakalvon riekaleet suht pian, että pääsen nopeasti pusuttelemaan meidän pientä.
Toivelistan viimeiseen boksiin kirjasin, että halutttaisiin perhehuone. Ja mahdollisimman paljon opastusta vauvan käsittelyssä: kanniskelussa, vaipanvaihdossa, kylvettämisessä ja imettämisessä. Koska kumpikaan meistä ei ole ennen tehnyt tätä, ja koska vähän jännittää.
torstai 3. syyskuuta 2015
Eka spora-aamu
Tein tänään sosiaalisen kokeen: mitä tapahtuu, kun nuori nainen menee maha pystyssä ruuhkasporaan? Ja vielä etuovesta, takakenossa ja mahaa pullistaen. Tulos: ei niin f*****g yhtään mitään.
Ja mitä mun päässä sitten tapahtui?
Noh, ensin närkästyin. Yritin asettaa mun mahan paksuilijapaikoilla puhelimiaan räpeltävien työmatkailijoiden näköpiiriin, turhaan. Mulkoilin sisääntulijoita - älä vaan uskalla istua ensimmäiselle vapautuvalle paikalle. Sitten menetin uskoni ihmisiin. Entä jos en oikeasti jaksaisi seistä? Mietin, pitäisikö sanoa kovaan ääneen, että anteeksi, pääsisikö istumaan, nyt supistaa.
Sitten alkoi naurattaa. Ei mulla ollut mikään hätä siinä seistessä. Totta kai sporassa kuin sporassa mieluummin istuu kuin seisoo, mutta niin se on mennyt aina, ei se johdu siitä, että mulle olisi jotenkin ylivoimaista seistä tai odottaa paikan vapautumista.
Sitten pääsinkin jo istumaan. Pyytelin mielessäni ihmiskunnalta anteeksi. Ei kai aamut ole helppoja kenellekään.
Huomenna taidan tulla taas fillarilla töihin, niinkuin tähänkin asti.
Ja mitä mun päässä sitten tapahtui?
Noh, ensin närkästyin. Yritin asettaa mun mahan paksuilijapaikoilla puhelimiaan räpeltävien työmatkailijoiden näköpiiriin, turhaan. Mulkoilin sisääntulijoita - älä vaan uskalla istua ensimmäiselle vapautuvalle paikalle. Sitten menetin uskoni ihmisiin. Entä jos en oikeasti jaksaisi seistä? Mietin, pitäisikö sanoa kovaan ääneen, että anteeksi, pääsisikö istumaan, nyt supistaa.
Sitten alkoi naurattaa. Ei mulla ollut mikään hätä siinä seistessä. Totta kai sporassa kuin sporassa mieluummin istuu kuin seisoo, mutta niin se on mennyt aina, ei se johdu siitä, että mulle olisi jotenkin ylivoimaista seistä tai odottaa paikan vapautumista.
Sitten pääsinkin jo istumaan. Pyytelin mielessäni ihmiskunnalta anteeksi. Ei kai aamut ole helppoja kenellekään.
Huomenna taidan tulla taas fillarilla töihin, niinkuin tähänkin asti.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Peitto heiluu
Joo tiedän, tylsä teaser parhaaseen klikkikalastelutyyliin. Pahoittelut - postaus ei siis seksiä vikan kolmanneksen jäkimmäisellä puolikkalla (hui!) vaan meidän levotonta ADHD-sikiötä. Mahassa nimittäin möyryää, rankasti. Nyt viimeisen vuorokauden ehkä kutakuinkin yhtämittaisesti, myös yöllä. Siitä otsikko. Vähän väsyttää.
Mulla ei ole hajuakaan, miten päin mahassa ollaan tai mitä siellä tapahtuu - liikkeissä nimittäin ei ole mitään kaavaa tai kuviota tällä hetkellä. Välillä viuhtoo ylös-alas, välillä puolelta toiselle. Välillä tulee ruhjeita kylkikaaren alle, välillä hypähtelee munasarjojen tienoilla, tai siellä missä ne oli ennen kuin alien valtasi mun vatsaontelon.
Joko meidän tyttö on todella levotonta sorttia tai sitten sillä on joku vaihe. Veikkaan hampaiden tekoa. Ehkä laitan pyykkipojat nänneihin loppuraskauden ajaksi, niin olen jotenkin varustautunut ylivilkkaan hammasmonsterin imetystaipaleen alkuun.
Zzzzzz.... Nyt se ehkä rauhoittui nukkumaan. Minäkin menen.
Mulla ei ole hajuakaan, miten päin mahassa ollaan tai mitä siellä tapahtuu - liikkeissä nimittäin ei ole mitään kaavaa tai kuviota tällä hetkellä. Välillä viuhtoo ylös-alas, välillä puolelta toiselle. Välillä tulee ruhjeita kylkikaaren alle, välillä hypähtelee munasarjojen tienoilla, tai siellä missä ne oli ennen kuin alien valtasi mun vatsaontelon.
Joko meidän tyttö on todella levotonta sorttia tai sitten sillä on joku vaihe. Veikkaan hampaiden tekoa. Ehkä laitan pyykkipojat nänneihin loppuraskauden ajaksi, niin olen jotenkin varustautunut ylivilkkaan hammasmonsterin imetystaipaleen alkuun.
Zzzzzz.... Nyt se ehkä rauhoittui nukkumaan. Minäkin menen.
tiistai 1. syyskuuta 2015
Neuvoja ja "neuvoja"
Kyseenalaistaminen raskausaikana, ainakin näin ekalla kierroksella, on ihan satumaisen vaikeaa! Sitä huomaa viikkotolkulla tehneensä jotain sen takia, kun sanotaan, että se auttaa johonkin, siis vaivaan mitä ei välttämättä edes ole. Ja sitten yhtäkkiä havahtuu siihen, että eihän tämä ollut ongelma alunperinkään.
Ehkä musta hiljalleen tulee spontaani heittäytyjä-äiti, vaistovanhempi ja chilli boheemi.
Enkä vaikka
a) vuoraa itseäni nukkumaankäydessä tyynyillä joka puolelta vain siksi, että niin pitäisi ehkä saada parempi nukkumisasento, kun nukkumisasentojen kanssa ei missään vaiheessa ole ollut ongelmaa. Tuloksena on väljempi, kevyempi ja vähemmän hikinen olo öisin.
b) korota patjaa jalkopäästä nestekiertoa parantaakseni, kun aamuturvotus ei missään vaiheessa ole ollut ongelma. Yölliset jalkakrampit sen sijaan loppuivat kun seinään kun raivopäissäni kiskoin sohvatyynyt patjan alta pois ja palasin nukkumaan vaakatasossa.
Neuvot stadikauinnin vaaroista ("tulee potkuja mahaan"), pyöräilystä ("kaveri kaatui, sikiö sai infarktin") ja lisääntymisestä ylipäänsä ("siis tosi moni kaveri on meinannut kuolla synnytykseen") sen sijaan onnistuin sivuuttamaan ilman suurempaa itsetutkiskelua.
Raskausviikko 33
Äitiyslomakammassa on 11 piikkiä jäljellä, mikä tuntuu ihan hyvältä, sillä juuri päättyneen pariviikkoisen lomapätkän jälkeen tuntuu varsin vaikealta orientoitua näyttöpäätetyöhön ja prosessien kehittämiseen. Sitä paitsi työmatkapyöräily ei ensimmäistä kertaa tuntunut hyvältä - mahaan pisti niille main, missä vauvan pää tai selkä sijaitsee.
Meneillään on elämäni ehkä ensimmäinen nesting-vaihe, jota pitkät lomat on ehkä vauhdittaneet... Tilkkutäkin tilkut on nyt tehty, vauvan liinavaatteet pesty ja mustikat poimittu (ihan ite!) ja pakastettu. Alan enemmän ja enemmän muistuttaa äitiäni, mikä ei onneksi ole suinkaan huono asia. Onneksi olen saanut buukattua pian alkavalle äitiyslomalle luentoja, kokouksia ja mammaliikuntaa, niin on jotain muutakin tekemistä kuin oman navan tuijottelu. Ja ensimmäistä kertaa ikinä tarkoitan kirjaimellista oman navan tuijottelua - iltaisin menee helposti vartista puoleen tuntiin, kun ihmettelen mahan heiluntaa ja pikkuisen body combat -treenejä.
Voin superhyvin - saako näin sanoa vieläkin? Nukun yöt miltei putkeen, en välttämättä herää edes vessaan. Nälkä on toki parin tunnin välein ja vastapainoksi närästää, jos syön liikaa, mutta olo on aika kevyt, ketterä ja vireä. Olen enimmäkseen tyynellä ja luottavaisella tuulella, mitä nyt vaunujen tilaaminen aiheuttaa pieniä satunnaisia leimahduksia. Kynnet kasvaa ennätystahtia, hiukset kiiltää ja iho voi hyvin. Olen oppinut käymään vessassa vähintään kaksi kertaa ennen lähtemistä minnekään ja olen pystynyt varaamaan siirtymiin riittävästi aikaa, ettei tarvitse kiirehtiä, jos mahaan alkaa pistää. Yleensä ei ala.
Ihmiset alkaa reagoida mahaan mitä söpöimmillä tavoilla. Johtoryhmän jäsen juttelee mun mahalle tullessaan vastaan käytävällä. Hieroja lässyttää pari minuuttia pikkuiselle, joka köllöttelee äitin masussa niin. Itsellänikin on vaikeuksia suhtautua normaalisti, kun mahassa on hikka kesken palaverin.
Ajatuksen kääntyvät varsin voimakkaasti sisäänpäin. En oikein osaa samaistua tuttaviin, joille maailman olennaisin asia ei olekaan uuden pienen ihmisen saapuminen maailmaan. Kuvittelen, että reaktioni muiden kuulumisiin ovat laimeita. Anteeksi kaikki kaverit - en ole oikeasti välinpitämätön enkä ainakaan tahallani!
Meneillään on elämäni ehkä ensimmäinen nesting-vaihe, jota pitkät lomat on ehkä vauhdittaneet... Tilkkutäkin tilkut on nyt tehty, vauvan liinavaatteet pesty ja mustikat poimittu (ihan ite!) ja pakastettu. Alan enemmän ja enemmän muistuttaa äitiäni, mikä ei onneksi ole suinkaan huono asia. Onneksi olen saanut buukattua pian alkavalle äitiyslomalle luentoja, kokouksia ja mammaliikuntaa, niin on jotain muutakin tekemistä kuin oman navan tuijottelu. Ja ensimmäistä kertaa ikinä tarkoitan kirjaimellista oman navan tuijottelua - iltaisin menee helposti vartista puoleen tuntiin, kun ihmettelen mahan heiluntaa ja pikkuisen body combat -treenejä.
Voin superhyvin - saako näin sanoa vieläkin? Nukun yöt miltei putkeen, en välttämättä herää edes vessaan. Nälkä on toki parin tunnin välein ja vastapainoksi närästää, jos syön liikaa, mutta olo on aika kevyt, ketterä ja vireä. Olen enimmäkseen tyynellä ja luottavaisella tuulella, mitä nyt vaunujen tilaaminen aiheuttaa pieniä satunnaisia leimahduksia. Kynnet kasvaa ennätystahtia, hiukset kiiltää ja iho voi hyvin. Olen oppinut käymään vessassa vähintään kaksi kertaa ennen lähtemistä minnekään ja olen pystynyt varaamaan siirtymiin riittävästi aikaa, ettei tarvitse kiirehtiä, jos mahaan alkaa pistää. Yleensä ei ala.
Ihmiset alkaa reagoida mahaan mitä söpöimmillä tavoilla. Johtoryhmän jäsen juttelee mun mahalle tullessaan vastaan käytävällä. Hieroja lässyttää pari minuuttia pikkuiselle, joka köllöttelee äitin masussa niin. Itsellänikin on vaikeuksia suhtautua normaalisti, kun mahassa on hikka kesken palaverin.
Ajatuksen kääntyvät varsin voimakkaasti sisäänpäin. En oikein osaa samaistua tuttaviin, joille maailman olennaisin asia ei olekaan uuden pienen ihmisen saapuminen maailmaan. Kuvittelen, että reaktioni muiden kuulumisiin ovat laimeita. Anteeksi kaikki kaverit - en ole oikeasti välinpitämätön enkä ainakaan tahallani!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)