Neuvolassa todettiin vauvan pään laskeutuneen ja varsin alas, ja siitä huolimatta, että 35. raskausviikko vasta pyörähti käyntiin, on synnytyksen vääjäämätön lähestyminen tuonut omaan ajatteluun jonkin verran nöyryyttä. Oman ajattelutavan muutos on huomattava verrattuna viime viikolla kirjoittamiini synnytyssuunnitelmiin, joissa käsittelen synnytystä ehkä turhankin paljon elämysmatkana ja ehkä turhan vähän riskialttiina tapana saada uusi perheenjäsen turvallisesti maailmaan.
Kadotin ensimmäisen printtaamani Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lomakkeen. Hieman kiusallista - kirjasin kuitenkin lomakkeeseen asioita välilihastani, koko nimeni ja sosiaaliturvatunnukseni. Jotain hyvää tästä kuitenkin seurasi: täyttelin lomakkeen uudestaan, hieman uudella terällä.
En nimittäin halua missään nimessä olla se, synnyttäjä, joka menee laitokselle kertoen kätilöille ja lääkäreille, miten homma hoidetaan. En myöskään kuvittele alkukantaisen vaiston perusteella tietäväni automaattisesti, mikä juuri minun vauvalleni on parasta.
Ujosti muotoilin toiveeni uudestaan: tärkeintä on lapsen hyvinvointi, eikä se, että saan trippailla läpi voimaannuttavan synnytyskokemuksen. Mieheltä kuitenkin pyysin, että muistaisi kannustaa ja kehua. Että saisin jälkikäteen kuulla olleeni ihan super, vaikka kaikki olisikin mennyt päin persettä.
Toisaalta toivon voivani olla aktiivisesti itse edesauttamassa lapseni syntymää; toisaalta haluan turvautua henkilökunnan ammattitaitoon. On niin vähän asioita mitä voi etukäteen suunnitella, ja pelkään pettyväni, jos lähden liikkeelle liian yksityiskohtaisen käsikirjoituksen kanssa.
Eyes on the prize, tyylipisteitä ei ole jaossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan!