Istun tässä ruokapöydän ääressä, kupillisen mutteripannukahvia edessäni, päivän Hesari lepää luettuna toisella puolen pöytää. Eilisen pyykit on jo viikattu kaappiin, pizzapellit hinkattu puhtaaksi. Sänky odottaa vielä petaamista - tuulettukoon hetken rauhassa.
Olen nyt ollut viikon äitiyslomalla, enkä tiedä, alanko hiljalleen tottua. Olen lukenut pari kirjaa, käynyt muutamalla luennolla, tavannut kolme äitiyslomalaista vauvoineen ja pessyt ja lajitellut vauvanvaatteet lipastoon. Olen käynyt oopperassa, partioretkellä ja kierrätyskeskuksessa. Olen tehnyt granolaa, perunasalaattia, sienipiirakkaa, pizzaa ja perunasalaattia. Olen ostanut kaupunkinilkkurit tulevia keskustekahvitteluja varten, tilannut sateenpitävän kärryttelyparkan ja alkanut suunnitella aikuisten talvilenkkareiden ostamista haastavampia kelejä varten. Olen katsonut Susimessua, tehnyt ajatustyötä sairaalakassin pakkaamisen suhteen ja pohtinut, miten pakolaisteemaa käsittelisi 10-vuotiaiden partiolaisten kanssa. Olen käynyt salilla, joogassa ja pilateksessa; olen nukkunut parit päiväunet ja iloinnut siitä, että herää vessakäynnille vasta seitsemän maissa aamulla.
Olo on ristiriitainen. On ihanaa juoda aamukahvi rauhassa ja suunnitella vaatekaapin siivoamista ja valokuvien arkistoimista. Toisaalta tuntuu, että en tee tarpeeksi tai ole tarpeeksi hyödyllinen. En ymmärrä, miksi olen lomalla jo nyt. Tuntuu kuin kulkisin hetteisellä pohjalla läpi arkipäivieni - kaikki, mitä teen, tuntuu puuhastelulta ansiotyöhön ja tunnolliseen veronmaksuun verrattuna. Siisteimpiäkään vauvanvaatepinoja en ole tehnyt, jos kukaan muu ei niitä näe.
Kotiin jääminen on iso muutos. Tiedostan läpi opiskeluaikojen ja työuranikin suuren osan motivaatiostani olleen ulkoista - nautin näkyväsistä tuotoksista ja siitä, että muutkin näkevät ne. Arvostan suorituksia, valmista tekstiä, to do -listan ruksattuja neliöitä. Vaan millä tätä omaa olemista ja tekemistä nyt arvottaisi - mistä tiedän tekeväni tarpeeksi?
Varauduin toki tilanteeseen etukäteen: täyttelin syys-lokakuun kalenteria ja pohjustin äitiysloman aktiviteetteja. Ilmoittauduin täksi lukuvuodeksi läsnäolevaksi yliopistolle, jonne minulla on täysin väärinkäytetty opinto-oikeus jo vuodesta 2010. Merkitsin luennot ja pari tenttiä lukujärjestykseen ja kävin keskusteluja luennoitsijoiden kanssa siitä, miten saan suorituksen rekisteriin, vaikka loppusyksyn osallistuminen lienee mahdotonta.
Mutta: yhtäkkiä ei oikein huvitakaan. Luennoilla on ollut hauska käydä, mutta tenttikirjan avaaminen tuo tullessaan tutun ahdistuksen. Kirja, jota voisin lukea huviksenikin, saa pulssin kohoamaan ja sympaattisen hermoston käymään ylikierroksilla. Ja sitten kysyn itseltäni: miksi teen tätä? Kun ei minun tarvitse. Ja luentosalin penkit tuntuvat kovalta, ja vähän huonolta selälle.
Tänä aamuna jäinkin kotiin. Kirjoittelen blogia, suunnittelen partiokokousta. Kohta virkannen pari tilkkua yhteen. Voisin tsempata sen verran, että siivoan vaatekaapin - on aika viedä kesävaatteet vintille ja tuoda talvivaatteet alas. Äitiysvaatteet mahtunevat yhteen pinoon. Ehkä saan lounasseuraa naapurissa hoitovapaata viettävästä työkaverista. Jos en, lämmitän eilistä pizzaa. Tekisi mieli soittaa kitaraa. Pääsisiköhän muskariin jo mahavauvan kanssa?
Ehkä äitysloman ensimmäisten huilausviikkojen perimmäinen tarkoitus onkin päästää irti tavoitteellisuudesta? Näin ajattelen, ainakin tänään. Ehkä kirjoitan kirjan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan!