37+0 - "Täällähän on tapahtunut jo aika paljon"

Tänään on vissiin tärkeä päivä. Lapsi saisi tulla, jos olisi tullakseen. Kuusi päivää sitten lääkäri totesi, että täällähän on tapahtunut jo aika paljon. Mikä tarkoittaa ilmeisesti sitä, että kohdunkaula on lyhentynyt sentin mittaiseksi, eikä lapsi paljoa alemmas voi kohdussa enää valua.

Sairaalakassi on pakattu. Painopiste on naposteltavissa ja vauvanvaatteissa. Myös kaurapussi, järjestelmäkamera ja miehen kalsarit vievät tilaa. Voileipiä ei kuitenkaan olla tehty valmiiksi jääkaappiin, enkä nyt ihan vielä muutenkaan pidätä hengitystä, vaikka lääkäri kuulostikin siltä, että vauva saattaisi ennemmin tulla aiemmin kuin myöhemmin. Yritän psyykata itseäni myös siihen, että vauva syntyy vasta marraskuun puolella.

Paino nousi tänään uudelle kymmenluvulle. Tuntui ihmeen pahalta nähdä kahdeksalla alkava luku neuvolan puntarissa, vaikka painonnousu on ensimmäisestä punnituksesta noussut vieläkin alle yksitoista kiloa. En voinutkaan olla miettimättä, olisiko jonkun jätskiannoksen voinut jättää syömättä. Tähän asti olen välttynyt turvotuksilta, mutta nyt alkaa posket vallata tilaa silmiltä. Vesi ei tunnu enää kulkevan kropan läpi vaan jäävän tasaisesti ympäriinsä. Raskausvalokuvat olisi voinut sittenkin ottaa jo menneenä viikonloppuna.

Olin ihan tyytyväinen siihen, että jaksoin neuvolan jälkeen käydä kuntosalilla ja tehdä vielä ihan mukavan treeninkin. Hiljalleen olen kuitenkin myöntänyt itselleni, että tahti on hidastunut. Aamupäivän seikkailut - neuvola, kuntosali ja luento - vaativat veronsa pitkien iltapäiväunien muodossa. Kävelyvauhti on hidastunut, koska mahaa alkaa helposti pistää. Vauva tuntuu välillä pyörittelevän päätään lantiomaljassa niin, että hermonpäät lonkissa kipunoivat. Nämä varmaan ovat niitä sukkapuikkokipuja - en vaan osaa ajatella, että minuun varsinaisesti sattuisi. Sen sijaan olen lähinnä utelias ja toisaalta tyytyväinen siitä, että vauva lepää jo tarpeeksi alhaalla aiheuttaakseen jotain tuntemuksia.

Äitiyslomaa on nyt mennyt jkaksi viikkoa. Alan vihdoin hieman rauhoittua ja jopa nauttia tietynlaisesta toimettomuudesta. Välillä se valitettavasti tarkoittaa tuntikausien istumista koneella, mikä tietää alaselän jäykistymistä, mutta välillä kuljen kaupungilla, juon lattea ja luen aikakauslehtiä tunnin-pari putkeen. Huomaan olevani jonkinlaisessa kuplassa - en tosin punavihreässä enkä edes vaaleanpunaisessa, vaan ihan vain maitolasisessa puoliautistisessa tyhjiötilassa, jossa on vaikeahko kiinnostua uusista kirjoista, hallituksen leikkauslistoista, ruoanlaitosta tai muiden kuulumisista. Blogimaailman äitiystaistelut, MV-lehden juttujahyvässä uskossa linkittävät somekontaktit tai Rouva Ministerin uudet jaksot eivät oikein hetkauta.

Unentarve tuntuu kasvaneen, nälkä sen sijaan vähän väistyneen. Ei kai tästä puutu enää kuin limatulpan irtoaminen ja jonkinasteinen ripuli, niin alkaisin olla valmista synnyttäjäkauraa.