Itkettää

Näin jossain kuvan kurahaalariin puetusta taaperosta alkusyksyisenä sadepäivänä. Aloin itkeä. Ajatus siitä, että ensi seuraavat syksyt kuljetaan vesisateessa oman kurapukuun puetun vaahtosammuttimen kanssa, pakahduttaa. Palleroiset posket, kylmässä vuotava nenä ja märän villan tuoksu, kun päästään kotiin... mielikuva oman lapsen kanssa ulkoilemisesta on vahva ja pakahduttava.

Toistelen kerran päivässä ääneen, että ihan pian meille tulee tosi pieni tyttö, ja se on ihan avuton. Joka kerta itkettää.

Aamusporassa mietin, miten onnellinen olen, kun saan kohta täysipäiväisesti hoitaa meidän pientä. Taas alkoi itkettää.

Mun rakas mies ajelee monta kertaa päivässä uusilla lastenvaunuilla ympäri meidän kämppää. Laitettiin jo kyytiin pestyt toppahaalarit ja äitiyspakkauksen suloinen peitemakuupussi. Tämäkin liikuttaa.

Virkkasin (täysin luonteenvastaisesti, tai niin ainakin luulin raskausviikkoon 20 saakka!) pienelle pannan, joka sopii papan antamaan KalPa-bodyyn. Tosi porvarillista, materialistista, ulkokultaista ja downright hölmöä, mutta minkäs teet - uhkaava keskiluokkaistuminen ei tunnu miltään verrattuna siihen, että meille tulee pieni vauva.  Ja taas itkettää.

Ei mene hiukset silmille peliä katsoessa!

Ja onnen kyyneleistä on siis kyse.