Kiire harrastuspalaveriin, lyhyt matka pyörällä taitettavaksi. Sisäpihalla en meinaa tunnistaa fillariani, koska siitä puuttuu ETUPYÖRÄ. En hetkeen tajua, mitä on tapahtunut, kunnes huomaan ohjaustankoon sidotun pienen pussin, jonka sisällä on paperilappu. "Hei! Etupyöräsi varastettiin maanantain ja tiistain välisenä yönä. Tapauksesta on silminnäkijähavainto ja siitä on ilmoitettu poliisille."
Jaahas. Enpä taida ehtiä palaveriin ajoissa.
Palaan yläkertaan viemään pyöräilykypärän ja hyväsydämisen lähimmäisen viestin talteen. Kiirehdin sporapysäkille - ei sentään supistele eikä kiristä vatsaa. Ensimmäinen spora ei vaan tule.
Istun pysäkillä kymmenen minuuttia toivoen, että etupyörä meni tarpeeseen ja muistellen, minkälainen omavastuuosuus kotivakuutuksessa olikaan. Vihdoin spora tulee. Hyppään muutaman pysäkin jälkeen pois ja kipitän kohti määränpäätä. Perillä pyörin hetken hämärällä sisäpihalla.
Nousen väärälle ovelle ja virheeni huomattuani pyörähdän oikean jalan varassa ympäri. Kuuluu rusahdus, nilkka muljahtaa alta ja ulahdan ääneen. Nilkutan yläkertaan. Amatööridiagnoosi: revähdys.
Palaverin jälkeen pyydän miestä hakemaan mut autolla kotiin. Saan kääreen, tukisiteen, jäitä ja sohvan itselleni. Empatiavoileipiä, parasetamolia. Tirautan pienet itkut, kun koskee niin pirusti, ja kun mies hoivaa niin ihanasti. Heitän hyvästit 1) työnteosta ilman vaivoja äitiysloman alkuun saakka ja 2) mielikuvalle omasta korkeassa kipukynnyksestäni.
Aamulla vielä yhdeksi päiväksi töihin, palauttamaan puhelin, avaimet ja muut tilpehöörit. Varmaan komeasti taksilla. Ehkä lainaan mun ihanalta mieheltä lenkkareita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan!