Tein tänään sosiaalisen kokeen: mitä tapahtuu, kun nuori nainen menee maha pystyssä ruuhkasporaan? Ja vielä etuovesta, takakenossa ja mahaa pullistaen. Tulos: ei niin f*****g yhtään mitään.
Ja mitä mun päässä sitten tapahtui?
Noh, ensin närkästyin. Yritin asettaa mun mahan paksuilijapaikoilla puhelimiaan räpeltävien työmatkailijoiden näköpiiriin, turhaan. Mulkoilin sisääntulijoita - älä vaan uskalla istua ensimmäiselle vapautuvalle paikalle. Sitten menetin uskoni ihmisiin. Entä jos en oikeasti jaksaisi seistä? Mietin, pitäisikö sanoa kovaan ääneen, että anteeksi, pääsisikö istumaan, nyt supistaa.
Sitten alkoi naurattaa. Ei mulla ollut mikään hätä siinä seistessä. Totta kai sporassa kuin sporassa mieluummin istuu kuin seisoo, mutta niin se on mennyt aina, ei se johdu siitä, että mulle olisi jotenkin ylivoimaista seistä tai odottaa paikan vapautumista.
Sitten pääsinkin jo istumaan. Pyytelin mielessäni ihmiskunnalta anteeksi. Ei kai aamut ole helppoja kenellekään.
Huomenna taidan tulla taas fillarilla töihin, niinkuin tähänkin asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan!