Väärin nimetty

Mitä K-marketissa oikein hienostellaan? Lättäpersikoitahan ne.

Perheenlisäyksen vaikutukset parisuhteeseen: testissä konsepti nimeltä deitti-ilta

Koska blogin ajatus on jäsentää sitä muutosta, minkä kolmannen perheenjäsenen odotus aiheuttaa, ajattelin raottaa myös vähän meidän parisuhteemme verhoja.

Keväällä nimittäin iski pieni paniikki päälle liittyen siihen, miten meidän suhteen käy. Raskaus tuli yllätyksenä emmekä olleet vielä täysin ehtineet kyllästyä kahdenkeskiseen kuherteluaikaan ja DINK-pariskunnan urbaaniin dekadenssiin. Lapsen myötä varmaan niukkenisivat niin oma aika, parisuhdeaika, oma kärsivällisyys, oma joustavuus kuin käyttövaratkin? Realistina ennakoin suhteen natisevan siinä vaiheessa, kun väsymys, muuttuneet roolit sekä odotukset joista ei puhuta tarpeeksi ovat arkitodellisuutta. Tähän kun lisää työelämän vaatimukset, kotiin jäävän uraäidin turhautuminen ja väistämättömät erimielisyydet perhe-elämän kriteereistä, lienee kitkalta mahdoton välttyä.

Tulevat haasteet ennakoiden ajattelimme olla proaktiivisia ja tehdä jotain jo nyt. Jotta yhteys ei ihan täysin katkeaisi emmekä muuttuisi äiti- ja isiroboteiksi, jotka puhuvat toisilleen lähinnä pisuista, kakkeleista ja roskiksen viennistä, päätimme varata itsellemme aikuisten aikaa. Romanttisessa mielessä. Eikä pelkästään ystävänpäivänä vaan säännöllisesti arkeen lomitettuna. Käytännössä tämä tarkoittaa yhtä deitti-iltaa per kuukausi - vakaana aikomuksena meillä on pitää tästä kiinni myös lapsen syntymän jälkeen.

Mielestäni säännöllinen deittailu on tehnyt meille hyvää jo nyt. Vaikka arkisin vietämmekin iltahetkiä silloin tällöin yhdessä ja istutaan harrastusten ja töiden salliessa saman ruokapöydän ääreen, ovat erilaiset ulkopuoliset virikkeet meillä kotona kuitenkin jatkuvasti ja vahvasti läsnä. Yritä siinä sitten ylläpitää kosmista yhteyttä, kun kuvioissa on kirjat, kotityöt, päivän lehdet, kännykät, tabletti, TV ja läppäri. Ruokapöydästä on kiire tiskaamaan ja tiskaamasta kiire nukkumaan. Voin kuvitella, että lapsen saaminen ei ainakaan helpota tilannetta. Kerran kuukaudessa järjestettävien treffien kantavana ajatuksena onkin nimenomaan läsnäolo ja keskittyminen - huoleton, rento yhdessäolo vähän irti arkiympyröistä tulee tarpeeseen.

Voin todeta, että konsepti toimii.

Deittiformaatti tietty vaihtelee kerrasta toiseen. Tähän mennessä ollaan käyty parissa näyttelyssä, pitkillä ja lyhyemmillä ravintolaillallisilla sekä nyt viimeisimpänä biljardisalilla ja sen jälkeen leffassa. Paikasta ja tekemisestä riippumatta yhdessäoleminen tuntuu hyvältä. Ollaan sovittu treffien järjestämisestä vuorokuukausin - näin iltaan sisältyy yhteisen ajan lisäksi myös mahdollisuus vähän hemmotella ja huomioida toista. Tekemisen ei tarvitse maksaa maltaita tai välttämättä mitään; tärkeintä on yhdessä vietetty aika ja toisen huomioiminen. Tulevaa syksyä ja talveakin silmällä pitäen uskoisin, että vaikka kyseessä olisi kuukauden ainoa kerta kun lapsenhoitoapua jostain saadaan, olen valmis priorisoimaan treffit kaiken muun mahdollisen lapsettoman tekemisen edelle.

Eilisen kepin heiluttelun ja sitä pimeässä leffateatterissa seuranneen kädestä pitelyn jäljiltä on hyvä ja luottavainen fiilis. Tässä suhteessa on hyvä synnyttää lapsi. 

Teoria lantion koosta, raskaudesta ja ulkonäöstä sekä äitiysvaatepohdintaa

Minulla on teoria lantiosta, raskaudesta ja ulkonäöstä.

Jos odottava äiti on kapealanteista sorttia, jolla maha pullahtaa suoraan eteenpäin viikolla 14, on helppo näyttää kuumalta ja hedelmälliseltä pallomahalta. Kaikki odottavat julkkikset edustavat tätä tyyppiä, samoin yleensä ottaen langanlaihat ja syntymäsirot naiset. Raskausvaatteina voi tällöin käyttää kapealahkeisia mammahousuja, söpösti pingottavia trikoomekkoja, kauniisti mahan kohdalta väljiä silkkitunikoja tai vaikka matalavyötäröisiä hameita ja napapaitoja. Maha on söpö alusta alkaen, eivätkö ulkopuoliset voi vastustaa sen taputtelemista.

Jos sikiö mahtuu sen sijaan kasvamaan lantiomaljassa (keksin ehkä juuri itse fysiologisen termin, hurraa!), ja kroppa vain leviää ympäriinsä, on paljon vaikeampi näyttää raskaana olevalta sen sijaan että näyttäisi vain lihoneelta. Nämä odottavat äidit päätyvät piilottelemaan tasapaksua olemustaan, jatkamaan normaalihousujen käyttöaikaa kuminauhavirityksin ja kaivamaan kaapin pohjalta aina vaan väljemmillä leikkauksilla varustettuja kaapuja, koska ei äitiysvaatteita kannata ostaa ennen kuin maha pullahtaa.

Nokkela lukija ehkä päättelikin jo yltä, kumpaa lajia tämä hiljalleen happamoituva pitkänhuiskea tasapaksu pötkylä edustaa. Viimeksi tänään pohdin lounaalla, että mun kohtu on varmaankin levinnyt suhteellisen tasaiseksi kerrokseksi koko keskivartaloon - sen verran kuorrutusta maltillisesta painonnoususta huolimatta olen kerännyt. Kesän alku saa aina aikaiseksi jonkin asteisen vaatekriisin; tänä vuonna tuo vaatekriisi on normaaliin verrattuna eksponentiaalinen. Edellisten kesien niukkoja vaatteita ei voi kuvitellakaan käyttävänsä, mutta mieli haraa vastaan uusien hankkimista pohtiessa.

Viimeiset pari kuukautta olen kulkenut niissä vaatteissa, mitkä vielä mahtuvat päälle, vuodenajoista tai nuoreekkaasta tyylikkyydestä sen suurempia välittämättä. Kesäkuun alku ja ihmisten kellontarkka siirtyminen kevyen elegantteihin kesähepeniin jäätävistä lämpötiloista huolimatta sekä Nizzan matkalta mieleenpainunut välimerellinen eleganssi ovat havahduttaneet minut huomaamaan, että vaatevarasto on päivityksen tarpeessa. Tuota päivitystä on nyt lykätty vauvamahaa, ja kesähelteitä, odotellessa jo jonkin aikaa.

Vielä kuukausi sitten olin optimistinen pukeutumisen suhteen. Välillä olo alkoi olla luovuttanut. Kävin parin viikkoa sitten tsekkaamassa Helsingin keskustan äitiysvaatetarjonnan, haaveissa yhdet vaaleahkot boyfriend-farkut ja yksi sievä trikoomekko. Surkeaa. Nyt laitan kaiken toivoni nettikaupan varaan - tilasin pari päivää sitten muutaman vaatteen hinnalla, jota ei harmita maksaa vain hetken käytössä olevista hetaleista. Jos kaikki nyt tilattu näyttää päällä niin hyvältä, että ne myös pidän, on mun varmaan hankkiuduttava toistekin raskaaksi.

Kapealahkeiset valkoiset farkut - ei boyfriendit, mutta vähän rennommat silti.

Nilkkapituiset työhousut.

Tummansninen turtleneck.

Perussininen trikootoppi. Tykkään sinisestä.

Tykkään myös kaikesta läpikuultavasta ja valkoisesta. Voi olla että käsinpetävä mesh jääkin sitten muutamaksi vuodeksi vähemmälle käytölle.

Superperustrikoomekko töihin.

Väriä! Minulla! Toivottavasti Nizzan rusketus on kestävää laatua.

Voin vain kuvitella, miten napa, pikkarit ja raskausarvet paistavat tästä loppusuoralla läpi. Testattava on silti.

Toivotaan, että Asos toimii. Jos ei, niin menee kyllä sormi suuhun.

Raskausviikko 23

"Mitäs teidän mahoille kuuluu?", kysyin tänään whatsappin perhechatissä vanhemmiltani kerrottuani ensin monella kilometrin mittaisella viestillä omat neuvolakuulumiset. [tiivistetysti: vauvan syke hyvä 145, vahvat liikkeet, oma painonnousu raskausviikolla 23 yhteensä noin neljä kiloa, hemoglobiini rautalisästä huolimatta edelleen 109 eli lisää rautaa rajalle.]

Kuulemma sekä isäni että äitini mahat ovat edelleen omaani isommat. En malta odottaa "like father like daughter" -kuvaa, jossa seistään isäni kanssa rinnakkain samankokoisina mahoinemme. Kerrankin SEKÄ kuva-aihe ETTÄ supernaseva teksti mietittynä valmiiksi.

Tykkään siitä kun raskauteni noteerataan, vähän huomionkipeä kun olen. Useimmiten raskaushuomio on mielestäni ihanaa. Kannustan kaikkia vähänkin uskaliaista tunnustelemaan mahaa ja kuulostelemaan mahdollisia potkuja. Haaveilen edelleen perinteisen vauvamahan pullahtamisesta. Välillä tulee vähän kusipäinen olo. Kyllästytän itseänikin. Johtuukohan baby blues siitä, että äiti ei enää saakaan sitä huomiota ja huolenpitoa, mihin vajaassa vuodessa ehtii tottua? Huomaan pohtineeni samaa teemaa ennenkin; itseasiassa koko blogi taisi saada alkunsa tästä itsetyytyväisyyden problematiikasta. Haluan olla empaattinen tyyppi, haluan pitää fokuksen muualla kuin omassa navassa.

Täyttelen Kelan lomakkeita, tuijottelen minuuttitolkulla tyhjyyteen pikkuisen käydessä läpi kuviokelluntarutiiniaan, googlaan parhaita rautatabletteja, neulon tilkkuja. Vauvavauvavauvavauvaminävauvamahavauvavauva.

Ehkäpä tuleva viiden viikon mittainen kesätauko neuvoloista, ultrista, valmennuksista, fysioterapioista ja kiusallisen mukavista lääkäreistä tulee tarpeeseen? Voin mahan sijaan keskittyä purjehtimiseen, kirjoihin, vesimelonin syömiseen ja vanhojen kavereiden näkemiseen.

Rakenneultran (ja ensimmäisen odotusajan lääkärikäynnin) kuulumiset

22. raskausviikko eli raskausviikko 21+2.

Olennainen:

• Kaikki on hyvin.

Sivuseikat:

• Istukka on edessä alhaalla, osittain kohdunsuun päällä. Siirtynee ylös kohdun kasvaessa, mutta sain silti kontrolliajan ultraan 30. raskausviikolle.
• Mittojen mukaan laskennallinen syntymäaika saattaisi sittenkin olla viikkoa ounasteltua myöhemmin, eli loka-marraskuun vaihteessa, mutta arviota lasketusta ajasta ei käydä kuitenkaan muuttamaan.
• Lapsi on todennäköisesti tyttö.
• Neuvolalääkäri oli ihanan empaattinen nuori mies, jolla oli kaikki maailman aika jutella synnytyksestä, perheen kuulumisista ja odotusodotuksista.

Paniikin aiheet:

• Musta tulee pikkutytön ÄITI. Miten ihmeessä tytöstä kasvatetaan vahva, itsenäinen, onnellinen ja tasapainoinen nainen? Miten tyttö opetetaan kestämään ulkonäköpaineet, tytöttely, naisroolin ahtaus ja tiedostamaton vähättely kun äidilläänkin on näiden sietämisessä edelleen opettelu kesken?

Lohdun aiheet:

• Isosiskoni mukaan tytöillä on vaikeampaa, mutta myös hauskempaa. Siskoni sanoin "on vaativampaa kasvattaa fiksu poika kun ympäristö kasvattaa pojista sulkeutuvia isottelijoita. Tytöille on maailma avoin." Fiksu sisko.

Raskausajan fysioterapia

Kävin pari viikkoa sitten neuvolaohjelmaan kuuluvassa ryhmäfysioterapiassa avoimin mielin ja korkein odotuksin. Minä nimittäin kaikkein mieluiten ottaisin neuvolan piiristä saadut ohjeet sellaisenaan ja luottaisin ammattilaisten näkemyksiin, pitäisin neuvolaa ylimpänä auktoriteettina ja tekisin niinkuin sanotaan.

Nyt tapaaminen aiheutti lähinnä vahvan kyseenalaistamisreaktion hyöstettynä kulmien kohottelulla. Pelkään, että kyseenalaistamisen pandoran boksi on aukenemassa, ja menetän hiljalleen uskoni lääkkeelliseen kivunlievitykseen, äidinmaidonkorvikkeisiin ja virallisiin rokotussuosituksiin.

Vielä yhteiskunnallinen aspekti kaupan päälle: kun julkisilla varoilla kerta pelataan, niin hieman paradoksaalisesti soisin palvelujen olevan sitäkin laadukkaampia. Omien varojensa käytöstä kuluttaja on vastuussa vain itselleen, ja jos niille ei saa vastinetta, voi aina äänestää jaloillaan. Julkisista palveluista jokainen sen sijaan maksaa joka tapauksessa, jolloin palveluntuottajan vastuun pitäisi olla suurimmillaan. En sano, että kunnallinen fysioterapeutti olisi ollut virkaheitto, mutta jotain puutteellista suosituksissa ja asiakasryhmän huomioimisessa mielestäni oli.

Vai miltä kuulostaa seuraava:

Fysioterapeutin filosofian mukaan vatsan alueen sidekudosten varjeleminen on kaiken a ja o, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että juoksulenkit olisi pitänyt lopettaa jo viikkoja sitten, ettei lantionpohjaan kohdistu turhaa rasitusta. Lisäksi sain kuulla, että kaikki konttausasennossa tehtävät harjoitteet ovat uusimman doktriinin mukaan pannassa, ettei vatsalihasten välinen kalvo suotta veny. Järkeenkäypää varmasti ainakin raskauden loppusuoralla, mutta samalla turhauttavaa, koska suuri osa raskaana oleville suositeltavasta jumpasta on ihan neuvolan brosyyreidenkin mukaan juurikin niitä koirankusetus- ja supermiesliikkeitä.

Hurjinta oli, että raskaana olevan ei tarvitse venytellä, koska raskaushormonit pitävät huolen kehon elastisuudesta. Tämäkään ei nyt ihan mene yksi yhteen omien tuntemusteni kanssa - nivelten oletetusta notkistumisesta huolimatta tuntuu hyvältä palauttaa lihakset lepopituuteen treenin tai lenkin jälkeen.

Valikoivana asiakkaana päätin ylläolevien ohjeiden sijaan imeö itseeni fysioterapeutin viestin hyvästä kanto- ja nostoasennosta sekä lantionpohjalihasten huomioimisesta.

Jos liikunta ei nappaisi yhtään, olisi neuvolan tarjoama ryhmäfysioterapia ollut hyvinkin tervetullut kokemus - nyt se lähinnä hämmensi. Liikuntasuosituksia raskausajalle on onneksi niin paljon ja niin erilaisia, että niistä voi valita ne, mitkä sattuvat miellyttämään. Kaiken kaikkiaan taidan jatkaa Googlen, äitini ja oman kroppani kuuntelua. Ja poimia edelleen ne neuvot, jotka parhaiten vastaavat sitä, mikä kulloinkin sattuu huvittamaan.

Raskaana Nizzassa

Huh, olipahan ihana viikko! Ymmärrän täysin, miksi ihmiset palaavat Rivieralle vuosi toisensa jälkeen, ja jopa näkevät aikalailla vaivaa pystyäkseen ylläpitämään loma-asuntoa tai -osaketta. Oma lomaviikkoni rakentui lähinnä syömisen, uimisen ja auringossa makoilun ympärille. Ehkä vuosien ja toivottavasti vakavaraistumisen myötä repertuaariin voisi lisätä tenniksen peluun, golfaamisen, viinin lipittämisen ja puutarhanhoidon.

En retostele enempää. Sen sijaan ajattelin kertoa, miten raskaus vaikutti lomailuun noin ylipäänsä - jos vaikka joku muukin miettii, millaista matkustaminen voi 23. raskausviikolla olla.

Ensimmäisenä ja dramaattisimpana muutoksena oli tietysti se, että haikein mielin jouduin jättämään viinin nauttimisen lounaalla, iltapäivällä, illansuussa ja illalla matkaseuralle. Sikäli loma oli pitkään aikaan ensimmäinen laatuaan, ja välillä tuntui, että jotain olennaista puuttuu. Onneksi matkaseura oli suhteellisen maltillisella linjalla - voin kuvitella, että lomaseuran humaltuminen olisi saanut minut mököttämään. Nyt yritin välillä jopa yllyttää seuruetta kovempaan hiprakkaan. Hyödynsin aamuista pirteyttä ja pöhnän puuttumista hakemalla torilta tuoreet hedelmät ja naapurileipomosta lämpöiset croissantit aamiaiselle.

Sitten piti tietysti katsoa mitä syö. Haikein mielin jätin väliin myös paikallisen vuohenjuuston, raa'asta kalasta tehdyt cevichet ja salaatit sekä melkein suurimpana suruna ilmakuivatut lihat. Ruokarajoitteet vaikuttivat jopa yllättävän paljon, ja moneen otteeseen ravintolan ruokalistalta löytyi ehkä yksi tai kaksi vaihtoehtoa. Nizza nyt ei varsinaista juustoaluetta ole, mutta ai että vuohenlypsämä ja roseeviini olisivat maistuneet.. Pienenä syrjähyppynä huomio ja pari ravintolavinkkiä: Pääsääntöisesti ruoka oli ihanaa, mutta pari kertaa hairahduttiin syömään turistiloukuissa. Vanhasta kaupungista voin suositella edullista mutta superhienoa Chez Palmyre -brasserieta tai vähän modernimpaa Papayou-ravintolaa, myöskin vanhasta kaupungista. Sen sijaan en kehota ketään ostamaan jäätelöä rantakadulta enkä syömään Monacon turistikadulla.

Raskaus vaikutti myös päivärytmiin. Sanalla sanottuna: nukutti. Seurue joutui välillä käyttämään rankkojakin painostuskeinoja saadakseen minut vielä illalliselle mukaan. Tietty majoittuminen hissittömään seitsemänteen kerrokseen oli omiaan vähentämään pitkän päivän jälkeistä intoa uuteen kaupunkiseikkailuun.

Uutena hommana reissussa piti huomioida jollei nyt jatkuva niin ainakin tiheästi toistuva pissahätä. Käytyäni suurimmassa osassa Nizzan julkisista vessoista olen valmis myöntämään, että ehkä Ranska sittenkin on sivistysmaa.

Vielä kaksi havaintoa ja sitten riittää: tukisukat lentokoneessa ja valtava määrä pisamia. Minulla ei onneksi ole mitään suuria antipatioita kumpaakaan kohtaan, joten kaiken kaikkiaan lomasaldo oli hyvä, jollei jopa erinomainen. Oli yllättävän helppoa mennä tänään töihin. Ainoa haikea huokaus taisi tulla toimiston suodatinkahvia hörppiessä.

Nice!

Asioita joita en saa aikaiseksi

• Polkupyörän kitisevän keskiön öljyäminen. Miten tämän voisi muistaa joskus silloinkin kun ei ole fillarilla matkalla jonnekin?
• Irronneen napin ompeleminen talvitakkiin. Vaatisi paksumman neulan ja langan kuin mitä hotellien sewing kiteistä löytyy, eli en omista. 

• Lehtilaatikon tyhjentäminen. Pitäisi mennä laatikon kanssa alas ja takapihalla ja takaisin ylös, koska laatikko on huopaa eikä haluta heittää sitä pois.

 

• Laadukkaan langattoman ja esteettisen monipistekaiutinjärjestelmän hankkiminen. Huoh. Tarvitseeko selittää?

 

• Varpaankynsien lakkaaminen. Onneksi niitä ei ole tarvinnut vielä missään esitelläkään.
• Jääkaapin peseminen. Pohjalta löytyy mansikkatahmaa, sipulinkuoria ja napanöyhtää.
• Toimivan opintosuunnitelman tekeminen historian opintojen edistämiseksi. Ehkä listan ainoa asia, josta olisi oikeasti hyötyä.
• Järjestyskameran kuljettaminen mukana. Ehkä blogi näyttäisi kivemmalta ja alkaisin voittaa palkintoja?
• Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjan lukeminen
• Laukkujen pakkaaminen ajoissa, esimerkiksi aiemmin kuin illalla viisi tuntia ennen lentokentälle lähtöä.

 

Jos tietäisin, että blogia lukee muutkin kuin botit ja äiti, tai että botit osaisivat kommentoida jotain fiksua, niin kysyisin, että mitäs te ette saa koskaan aikaiseksi. 

Hillitön viininhimo

Rakastan viiniä. Kauhea ikävä, nyyh. Rakastan viinin juomista. Viini on kuulunut viimeiset kymmenen vuotta olennaisena osana lomailuun, viikonloppuihin, illanviettoihin, rentoutumiseen, hyvään ruokaan, hyvään seuraan, hauskanpitoon, parisuhteen hoitoon. Nyt, eritoten koska on kesä, tuntuu kuin elämästä puuttuisi iso palanen.

Viininhimo tuntui yhtenä iltana fyysisenä kaipuuna. Kuvittelin mielessäni keveän mutta mausteisen Chiantin, kesäisen hedelmäisen chenin blancin, mineraalisen pirteän jääkylmän rieslingin, loppukesän lempeän aromikkaan muscatin, pehmeän pyöreän merlot'n ja maanläheisen sitruksisen shampanjan. Nukahdin shiraz'n tuoksu sieraimissani.

Minulla ja viinillä on paljon yhteisiä rakkaita muistoja. Unohtumattomia, huolettomia hetkiä, jotka mielelläni elän uudelleen rakeisia kännykkäkuvia katsellen. Eihän tämä viinihimoa helpota, mutta muistuupahan mieleen se toinen totuus, jossa hulluttelua ei ole raparperimehun keittäminen ja yhteentoista saakka valvominen.

Haaveilen kesäisestä merenrantaillallisesta auringonlaskua katsellen. Kaipaan jääkylmän cavapullon korkkaamista hyvässä viikon työrupeaman päätteeksi. Katsokaa, miten onnellinen olen, kun teen jotain minkä osaan hyvin!

Haaveilen tapaspöydästä, tarkoituksettoman jättimäisistä viinilaseista ja pitkistä, keskittyneistä keskusteluista. Samaan haavelaariin menevät homejuustot, ilmakuivattu kinkku ja kylmäsavulohi. Voi niitä aikoja! 

Verisen paksu punaviini ja puoliraaka sisäfilee maistuisivat nytkin, vaikka onkin olevinaan kesä. Sadepäivänä voisin korkata kylmän valkoviinipullon, ihan vain just for fun, ja käpertyä sohvannurkkaan lukemaan.

Tennismatsin jälkeen voitaisiin korkata jopa shampanjapullo, tarjoilla se juhlavasti lieden päälle katettuna, ja kirjata ylös, miltä kuplat tällä kertaa maistuvat.

Ja lomalle tulevana sunnuntaina lähtiessäni voisin napata lasillisen kuohuvaa vuorokaudenajasta riippumatta.

Onpahan jotain mitä odottaa.

En ehkä ollut ennen raskautta ymmärtänytkään, miten tiiviisti viini liittyy elämässäni arkeen ja juhlaan. En edes pidä sitä paheena, enkä aio käyttää puolustuspuheenvuoroa. Minkäs rakkaudelle voi? 

Oliko se potku?

Jo viikon taikka pari olen ounastellut, että suoliston paikalla tuntuvat muljahdukset eivät välttämättä johdukaan, ainakaan kaikki, mozzarellapastasta tai raparperipiirakasta. Ensimmäisen kerran uskalsin olla varma vasta pari päivää sitten. Nyt asiasta ei ole enää epäilystäkään - vauva liikkuu.

Kuva: Matti Pikkujämsä

Miltä sikiön liikkeet sitten tuntuvat?

Ensimmäiset liikkeet suunnilleen raskausviikolla 18 tai 19 tuntuivat siltä kuin mahassa olisi hieman muljahtanut. Ikään kuin suolet olisivat hieman vaihtaneet paikkaa tai joku pieni lihasjännitys rauennut.

Seuraavat havainnot tein varmaan viikolla 20, kun illalla nukkumaan käydessäni mahasta tuntui tasaista koputtelua muutaman sekunnin välein. Navan vieressä ikäänkuin sykähti. Saman tyyppisiä rytmihäiriöisiä sykähtelyjä on tuntunut sittemmin enemmänkin - välillä olen pakottanut itseni tsekkaamaan, että kyseessä ei ole oma pulssini.

Viime päivät hentoja liikkeitä onkin sitten tuntunut jo liki päivittäin, parhaiten takakenossa istuen tai selälläni maaten. Yleensä unohdan koko asian liikkeiden välillä, ja kun taas havahdun pikkuisen käännähtelyyn, kuvittelen liikettä tapahtuvan jatkuvasti. Voisin viettää tuntikausia omassa kuperkeikkakuplassani värähdyksiä tunnustellen. Välillä innostun vähän liikaakiin ja päädyn painelemaan mahaani, että sikiö taas pyörähtäisi. Voi pientä sikiöparkaa. Äiti ei oikein malta olla muiluttamatta pikkuista.

Tätä on odotettu; elonmerkkejä ja vuorovaikutusta nimittäin.

Uskomatonta, että mun mahassa elää pieni ihminen. Meidän pikkuinen siellä valmistautuu syntymään.

Odottavan aika on pitkä

Yhtäkkiä minulla onkin käsissäni valtavasti aikaa. Kesäloman alkuun on vielä matkaa, mutta kesä rauhoittaa tahdin, samaten kuin täysin krapulattomat viikonloppuaamut. Yllätän itseni toivomasta, että aika kuluisi nopeammin. Suorastaan rikollista, sanoisin.

Täytetekemiseksi kehittämääni puuhastelua ei kai voi kutsua muuksi kuin pesänrakentamiseksi. Onko tämä hormonaalista, vai onko kyseessä perheen naisilta opittu käyttäytymismalli? Jotain erikoista tapahtuu henkisellä tasolla, ja siitä on todisteita.

Todiste 1:

Neulominen. En osaa neuloa. Mutta nyt olen saanut päähäni, että pikkuinen ansaitsee valko-keltaraidalliset neulepöksyt. Resorivyötäröllä ja söpöillä takataskuilla. Realisti minussa totesi kuitenkin, että parempi aloittaa jostain helposti ja opetella ensin vähän. Siispä päädyin ostamaan tarvikkeita yli 30 eurolla (...) ja aloittamaan tilkkutäkin väkertämisen. Frankly - 20 neliskanttista palaa vaihtelevalla designilla, ja lopulta ne pitää vielä virkata yhteen.

Tavoite on jotain seuraavan kaltaista:

Kuva lainattu: http://teeitse.punomo.fi/cat/neulonta/sisustus/tilkkupeitto.html

Alla tilanne yhden illan jälkeen alla. Värit näyttävän pelottavan tutulta, mies lienee innoissaan.

Maailman hienoimmat tilkun puolikkaat.

Todiste 2:

Sisustaminen vauvateemalla. Työmatkan varrella on jokin gallerian näköinen paikka, jonka ikkunassa on aivan hurmaavan karibialaisen sävyisiä maalauksia ja kuvitustöitä. Eilen pyörähdin paikan päällä ja sain selville, että kuvittaja Matti Pikkujämsä pitää kyseisessä paikassa työhuonettaan. Lisäksi tilassa toimii galleria ja Pikkujämsän sanojen mukaan parturikampaamo - jälkimmäisestä en tosin nähnyt ensimmäisellä visiitillä viitteitä. En voinut vastustaa supersuloista haikaramaalausta, joka löysi välittömästi paikkansa makuuhuoneen hyllyltä.

Kuva on julkaistu jossain Jukka Itkosen lastenkirjassa, mutta en muista missä.

Todiste 3:

Epämääräinen keittiöpuuhailu. Kuohuviinihimoissani liotan äidin raparpereistä ja sitruunahapoista hampaat sulattavaa kuohujuomaa. Huomatkaa ihanan hysteerisen keinotekoisen neonpunainen väri, jonka tämän vuoden raparperit ovat jostain saaneet.

Raparperiä, sitruunahappoa, vettä ja sokeria.

 ***
Välillä mietin, kuka tämä tyyppi oikein on. Viime kesän vietin ulkomailla lähinnä töitä tehden; edellisen kesän arki-illat muistaakseni purjehdin, näin kavereita, luin puistoissa ja järjestin afterwork-piknikkejä. Odotusaika tuo näköjään muassaan laiskaa eksistentiaalista pohdiskelua: mikä on minuuden ydin, jos olemisen artefaktit voivat muuttua näin radikaalisti näin lyhyessä ajassa?

Uusi perheenjäsen

Ihanaa, saatiin vihdoin meidän pikkuinen taloon! Nimittäin pieni ja siro lipasto, jonka klaffikannen saa avattua hoitopöydäksi. Ja jonka laatikoihin mahtuvat kaikki hormonimyrskyissäni hamstraamat supersöpöt pikkuvauvanvaatteet, joita ilman vauva ei ehkä uskoisi, että rakastetaan sitä enemmän kuin mitään.

Meidän pikkuinen

Tänä aamuna lipasto näytti siltä kuin se olisi aina ollut makuuhuoneen ikkunaseinällä. Epämääräiset kirjavat esineet lipaston päällä ovat niitä muita olennaisia lastentarvikkeita eli 1) muumitaulu, jossa peikkoväki karkeloi metsässä osan porukasta näyttäen yhtä ahdistuneelta kuin aina ja 2) nesteellä täytetty venyvä kuminen tomaatti, jonka anoppi toi Rooman tuliaisena.

Mielestäni meidän lastenhuone (eli makuuhuoneen puolikas seinä) on jo häkellyttävän valmis. Mitäs me loput 20 viikkoa tehdään?

PS. Anteeksi, että huijasin. Ei me oikeasti pidetä huonekaluja perheenjäseninä. Toivottavasti et pettynyt, lapsi ei nimittäin näillä näkymin synny vielä pitkään aikaan.

Lapsenkuljetushäkki

Sain iltahepulin, kun Facebookin kierrätysryhmässä kaupattiin lemmikinkuljetuskoppia. Aloin kelailla, miten vauvantarvikekirppiksellä reagoitaisiin, jos tarjoaisin samaa häkkiä vauvankuljetukseen. Tekee mieli testata, mutta pelkään saavani porttarin. Pikkuvauvat ja huumori kun eivät mahdu samoihin aivoihin.

Paska asiakaspalvelukokemus neuvolassa

Eikös hyvän blogitekstin tunnista siitä, että se alkaa disclaimerillä? Olen nimittäin neuvolajärjestelmän ystävä. Siitä huolimatta, että tänään varmasti ylireagoin ja pahoitin mieleni ja tuhersin itkua neuvolan käytävällä. Huonon palvelun voisi muuttaa hyväksi palveluksi ihmeen pienillä teoilla.

***

Take 1:

Innosta täristen valmistelen itseäni raskausajan ensimmäiseen lääkärintarkastukseen: varoitan kollegoita, että olen aamulla poissa, käyn jumankekkaa sokeroinnissa siistimässä itseni (olisin mennyt muutenkin, mutta jos voi valita meneekö karvanpoistoon ennen vai jälkeen alapäätutkimuksen, niin tottakai menen mieluummin ennen), jätetään kotona aamumuhinoinnit väliin, että ei tarvitsisi nolostella tarkastuksessa mitään ylimääräistä. Aamulla kipitän neuvolaan jalat ristissä, että saan pissattua tikkuun, punnitsen itseni terveyskeskuksen vaa'alla ja merkkaan verenpaineen huolella neuvolakorttiin. Ihanaa saada taas jotain tietoa pikkuisen voinnista, mitään elonmerkkejä kun ei vieläkään kuulu.

Take 2:

Itsepalvelumittauspisteen ohi kulkee henkilökuntaan kuuluva rouva, joka kysyy, olinko tulossa lääkäriin, odotusajan tarkastukseen. Joo. Se on peruttu. Sulle yritettiin soittaa. Rouva jatkaa matkaansa ja minä jään istumaan. Istun hetken, rouva kulkee ohi toistamiseen. Joo, sairastapaus. Sulle soitetaan. Kysyn (goddamn kyyneleitä nieleskellen), ehtisikö joku hoitaja kuunnella sydänäänet. Joo ei, meillä on tosi täyttä. Aha.

Take 3:

Lähden hukkareissun jälkeen myöhässä töihin, edelleen kyyneleitä nieleskellen. Laitan miehelle viestin: seuraava Suomen raskaus hoidetaan yksityisellä puolella.

***

Ottamatta kantaa siihen, onko palvelu julkista vai yksityistä, ja mikä palvelun rahoitusperusta ja toimintalogiikka on, haluan todeta, että ylläoleva - ihmeen traumatisoiva - kokemus olisi ollut pelastettavissa ihan pienen pienillä vuorovaikutuksen nyansseilla. Pari sanaa lisää sinne tänne. "Ollaan tosi pahoillamme, lääkäri on sairastunut, ja joudutaan peruuttamaan kaikki tämän päivän ajat." "Kurjaa, että tulit tänne turhan takia!" "Ymmärrän kyllä, että sua huolestuttaa, ja että tarkastus oli kovin odotettu. Yritetään saada sulle uusi aika mahdollisimman pian. Sähän voisit nyt käydä vastaanotossa jo sopimassa seuraavan kerran."

Puolivälissä

Kuvittelin, että googlaamalla "20+0" pääsisi käsiksi siihen, mitä nyt tapahtuu, mutta ilmeisesti koko maailma ei olekaan pieniin päin. Aikaa minulla on selvästi liikaa, kun joudan toteamaan, että Google-haulla saa ensimmäiseksi vastaukseksi taskulaskimen näytön. 20+0=20. No shit. Kyllä minä nyt tuon tiesin.

Google-haun tulos

Pieni saivartelupätkä: "Pieniin päin" kuulostaa ihan snadisti pedofilialta. "Me ollaan miehen kanssa pieniin päin" kuulostaa pahalta. "Koko maailma on pieniin päin" kuulostaa täysin väärältä.

Kaikki - ainakaan mainosrobotit - eivät kuitenkaan keskity raskaussaivarteluun, vaan välillä ihan oikeaankin asiaan. Sähköpostissa oli nimittäin aamulla odottamassa puoliväliterveiset:

Hei, Tiina!

Olet tänään 20 viikkoa raskaana. 20 viikkoa ja 0 päivää jäljellä laskettuun aikaan keskiviikko 21. lokakuuta. 

Miten tässä näin kävi? Ok, on ymmärrettävää, että eka puolikas menee nopeasti. Varsinkin, jos puolet ekasta puolikkaasta viettää pää pensaassa autuaan tietämättömänä tulevasta jälkeläisestä. Fyysiset muutokset on olemattomia tai vähäisiä, ja elämä jatkuu aika pitkälti entisenlaisena, mitä nyt nukkumaanmenoaika on illalla vähän aikaisemmin ja viinin litkiminen loppuun kuin seinään. Kivaa aikaa, saa hirveästi huomiota ilman suuria kremppoja.

Tavallaan kuitenkin koko ajan toivoisin, että pulla kypsyisi jo. Fokus on niin tiukasti jo uudessa perheenjäsenessä, lokakuun lopussa ja vauva-ajassa että vähän hirvittää. Muistanko alkavasta kesästä jälkikäteen muuta kuin odotuksen? Entä mitä tapahtuu kun tämänkertainen odotus on ohi? Odotellaan nimiäisiä, yksivuotissynttäreitä, koulun alkua, lakkiaisia ja lapsenlapsia? Heippa vaan, oma nuoruus?

Eikö ole perinpohjaisen väärin toivoa, että aika menisi nopeasti?

All these people wishing time away. Don't. Enjoy every damn second.

Perhevalmennus, osa 1

Käytiin tänään aamulla ensimmäisessä perhevalmennuksessa. Oltiin kuultu formaatista etukäteen hyvin ristiriitaisia mielipiteitä, eivätkä omat odotukset olleet korkealla. Vannotin tulevaa isää jo etukäteen olemaan jurottamatta. Enpä osannut arvata, että koko perhevalmennusformaatin syvimpään olemukseen kuului olennaisesti juurikin jurottaminen, muiden parien vaivihkainen kyräily ja muutenkin näyttäminen lähinnä kirkkoon pakotetulta rippikoululaiselta.

Ehkä suurin syy osallistujien epämukavaan oloon oli kaiketikin jo jonkinlaisen klassikon asemaan noussut Breast is best -imetysvideo, jonka traileria pääsee ihastelemaan täältä. 45-minuuttisen pätkän aikana ehdittiin esitellä uskomaton määrä erilaisia nännejä, rintoja, virheellisiä imemisasentoja sekä vauvankakkoja kaikissa sateenkaarenväreissä. Videon ehdoton helmi oli muutaman kymmenen vuoden takaista imetyssuhtautumista kuvaava dystopistinen dramatisointi tilanteesta, jossa vastasyntynyt on julmasti riistetty äidiltään itsekkäiden kätilöiden hoiviin sairaalan vastasyntyneiden huoneeseen, minne zombin oloinen äiti tuijottaa riivatun näköisenä lasiovien takaa maitoa tursuavat tissit kipeinä kiiltäen. Vähän pahalta tuntui isukkien puolesta, joille ainoaksi tehtäväksi videolla jäi käden kiertäminen äidin ympärille yöimetyksen aikana.

Suosittelen imetysvideota lämpimästi kaikille rintojen tai camp-huumorin tai molempien ystäville. Videosta saisi myös mainion juomapelin - hörppy aina kun videollakin otetaan hörppy, kaksi aina kun näytetään jotain eritettä. Vieläköhän sitä joskus tulee masinoitua ohjelmaa kosteisiin illanviettoihin? Ei varmaan kannattaisi...

Valmennuksen toinen osa oli tuoreen perheen haastattelua. Pisteet kaksiviikkoiselle prinsessalle sekä rohkeille vanhemmilleen, jotka vastailivat terveydenhoitajan kaavamaisiin kysymyksiin tosissaan ja itsestään antaen! Kuten yleensä, yleisö sen sijaan oli aika vaisua. Tuollaiset tilaisuudet saavat aina oman sisäisen empaattisen hikarini heräämään - tiedätte joutuneenne kanssani samaan yleisötilaisuuteen, kun joku kysyy mitä tahansa välttääkseen kiusallisen hiljaisuuden.

Tilaisuuden ehkä hauskin puoli oli kahden tutun bongaaminen - ai tekin odotatte? Toki olisi ollut paljon metkampaa bongata samat pariskunnat aivan ensimmäisillä neuvolakäynneillä - nyt suurin osa odottajista oli viikoilla 20-30, ja vähemmistöön jäimme me, joiden tilaa ei päälle päin ulkopuolinen huomaa.

Summa summarum, menen/mennään ehdottomasti valmennuksen toiseenkin osaan. Ei haluta katsoa lahjahevosen suuhun, otetaan vastaan kaikki tuki mitä saadaan eikä haluta menettää camp-henkisiä huumoripläjäyksiä. Eikä tosiaan olla tehty tätä koskaan aikaisemmin, joten pintapuolisesti ironisuudesta huolimatta otetaan valistus ihan suht nöyrinä vastaan.

Raskausviikko 20 - maha keikkuen tulevi

Uuvutin itseni viime viikon poliittisella paatoksella niin perinpohjin, että blogitekstin kirjoittaminen on tuntunut kaukaiselta haaveelta! Nyt maanantain piristämänä tartun kuitenkin härkää sarvista tiedottaakseni että...

• Maha on edelleen olematon. Lähinnä tulee mieleen vyötäröltä vaivihkaa levinnyt kolmekymppinen, joka kuvittelee aineenvaihduntansa olevan edelleen kaksikymppinen. Joinain hyvinsyöneinä iltoina, tai silloin kun pissahätä on kova, olen kuitenkin tunnistavinani pientä kummun alkua.
• En saa näköjään raskaana ollessani käyttää allergialääkkeitäni enkä käydä missään vähäänkään huisimmassa huvipuistolaitteessa. 
• Golf ei ehkä olekaan minulle se ominaisin tapa ilmaista itseäni. Lisäksi alkeiskurssilla selvisi, että green card ei riitäkään siihen, että pääsisin pelailemaan rivieralla ranskalaisten filmitähtien kanssa, vaan pitäisi myös hankkia tasoitus.  Ei tule tapahtumaan ainakaan tänä kesänä.
• On täysin mahdollista kärsiä sympatiakrapulasta. Erityisesti jos herää kolmelta puolison kotiintuloon eikä saa unta uudestaan ennen seitsemää. Samalla menetelmällä saa toki kirjan jos toisenkin luettua, mutta seuraava päivä menee vähän harakoille. Nousin eilen viideltä sängystä, kävin Linnanmäellä syömässä pehmiksen ja menin pizzalle Linkoon. Käydäkseni kymmeneltä uudestaan nukkumaan.
• Melkein viikon jatkuneen kurkkukivun jälkeen uskaltauduin lenkille, mikä oli kivaa. Juoksin hitaan mutta pitkän lenkin. Huomasin lenkin mittaan silloin tällöin silitteleväni mahaani kaksin käsin, mikä tuskin näytti kovin fiksulta ottaen huomioon, että mahassa ei mitään siliteltävää näy. Huomaan muuten tekeväni samaa työpaikan käytävillä.
• Jos Pommac kyllästyttää, on Louhisaaren juoma ihan validi vaihtoehto. Mustaherukan lehtiä ja sitruunahappoa. 
• Reilun viikon sisään on edessä perhevalmennus, lääkärintarkastus, ultraäänikuvaus ja fysioterapia. Eniten odotan lantiopohjajumppaa ringissä istuen sekä puolison äärimmäistä kiusaantumista perhevalmennuksessa. To be honest, on kiva myös saada pikkuisesta jotain elonmerkkejä - tuntuu kuin edellisestä tsekkauksesta olisi kuukausia. 

Ei muuta kuin hyvää viikon alkua kaikille tasapuolisesti! Jos tykkäätte, niin seuratkaa Blogipolun tai Bloglovinin kautta.