Vietin nimittäin lauantai-sunnuntain varsin vauhdikkaissa merkeissä. Rakas partiolippukuntani kaipaisi lisäkäsiä sudenpenturetkelle, ja arvelin olevani riittävän äidillinen ollakseni avuksi pienten ekaluokkalaisten koti-ikävän lievittämisessä heidän ensimmäisellä retkellään. Näin olikin: sain yhdet yölliset itkut kuivattua ja retkestä sähköttömälle, pimeälle ja sateiselle saarella selvittiin kunnialla ja jopa hyväntuulisina. Ruuanlaitto, vesiämpärien kantelu, kyykkiminen ja valvominen oli suorastaan kivaa - olen tosi onnellinen, että sain vielä yhdeksännellä kuulla tuntea itseni sekä toimintakykyiseksi että hyödylliseksi. Tällaiselle äitiyslomailevalla toimistotyöläiselle on ihana tunne olla väsynyt fyysisestä työstä!
Tänä aamuna tunsinkin sitten viikonlopun tempomisen itsessäni: kroppaa väsytti. Lisäksi - tadaa! - tunsin ehkä ensimmäistä kertaa jotain liitoskipuihin viittaavaa. Kyseessä ei ollut vihlonta, ei särky eikä edes jomotus. Ainoa tapa, millä keksin kuvata fiilistä jalkojeni välissä miehelleni, oli väsynyt häpyluu. Siis mielenkiintoinen, kevyt tunne siitä, että liitos joustaa enemmän ja että lantio valmistautuisi avautumaan. Friikki, hieno ja ainutlaatuinen fiilis. Kai tämä vartalo osaa hommansa.
Torstaina onkin edessä lääkärikäynti ja synnytystapa-arvion tekeminen. Kiva, että joku ammattilainen kurkkaa vihdoin mun sisälle ja kertoo, mitä kohdunkaulalle kuuluu. Jospa vauva puskisi jo päätään lantiomaljaa vasten?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan!