Hermopeliä

Yleensä tennis on mielestäni ihanaa, eilen se oli yksinkertaisesti paskaa. Raskausaikana tai muuten vaan hormonien heilutellessa mielialoja olisi syytä pelata lähinnä hyvällä ja kepeällä tuulella, mieluiten ulkona auringossa ja siten, että pelin jälkeen voin saada käteeni gintonicin [sic]. 

Maila säilyi sittenkin ehjänä.

Tai sitten voisi ihan vain olla itse parempi.

Oma pelitaustani ei nimittäin ole hääppöinen: kävin lama-aikaan parikymmentä vuotta sitten kahtena kesänä viikon mittaisen McDonals -tenniskoulun, jossa pallottelun lomassa sai joka päivä BigMac-aterian. Siitä viime kesään asti pelailinsilloin tällöin kesäisin ulkokentillä, vaihtelevin varustein ja aina aurinkoisella säällä. Viime kesänä, aikataulujen ja rahatilanteen vihdoin sen salliessa, aloin ottaa ensin yksityistunteja ja sitten Suomeen palattuani käydä likipitäen viikottain pelaamassa. Nyt olen innostunut lajista niin, että toivon voivani jatkaa viikottaista harjoittelua pitkälle kesään.

Eilinen oli kuitenkin vahva poikkeus . Aamusta asti kaikki ärsytti ja hermot olivat ennätyslyhyet. Pitkästä aikaa etoi. Päiväunetkaan eivät auttaneet, pidensivät vain ruokailuväliä niin, että tuli entistä etovampi olo. Pelivuorolle päästyäni kuvotti kunnolla, harmitti ja ärsytti. Tunti tuntui valtavan pitkältä ajalta. Väsytti. Syke nousi hetkessä. Pallo lensi vuoroin verkkoon, vuoroin kattoon. Ensimmäiset kolme varttia oksetti ja itketti. Purin hammasta, kirosin ja syytin mielessäni raskauden aiheuttamaa väsymystä, alkavaa hidastumista ja kömpelyyttä, sekä omaa omaa synnynnäistä lyhytjänteisyyttäni, epäsporttisia lapsuus- ja nuoruusvuosia ja naapurikentän ammattilaistasoista nelikkoa. Saatoin mielessäni syyttää myös siitepölyä, maaliskuussa sairastettua influenssaa, vuonna 1998 murtunutta rannetta, Suomen hyytävää sijaintia ja Lauri Pihkalan intoa edistää kansanterveyttä ennemmin joukkuelajein. Psyyke ei näköjään kestä huonoutta, mistä johtuva hermostuminen heikentää suoritusta entisestään. Tennis on ilmeisesti hermopeliä.

Lopussa löin onneksi muutaman kelvollisen laakapallon. Lisäksi kentän laidalla oli mailan paiskaamisen kieltävä kyltti. Kiroilua ei sentään oltu kielletty. Tarinalla ei ole opetusta eikä onnellista loppua. Aion pelata tälläkin viikolla ja toivoa itseni ja peliseuran vuoksi, että pian päästään ulkokentille. Juomapulloon tonicia kurkkusiivulla. Js sormet ristiin, että hormoneilla on hyvä päivä. 

Ehkä keskimmäisen raskauskolmanneksen seesteisyys iskee pian?