Miksi blogin pitäminen nolottaa?

Nolottaa pitää blogia. Jollain tapaa blogin kirjoittaminen ei tunnu vastaavan sitä mielikuvaa, joka minulla on itsestäni. Ja näin ollen olen pitänyt blogia matalalla profiililla.

Mutta mikä tässä oikein nolottaa? Miksi en ole jakanut blogia ystävilleni? 

Olen tehnyt jonkin verran ajatustyötä tämän huomattuani.

Päällimmäinen syy on yleisinhimillinen - haluan avata blogini tutuille vasta kun blogi on hyvä. Olen aina ollut huono julistamaan keskeneräisiä saavutuksiani. En arvostaa prosessien iteraatiovaihetta; arvostan lopputulosta. Oli kyseessä sitten vireillä olevat työkuviot, raskaus tai kirjallinen tuote, haluan julkaista mahdollisimman valmiin tuotteen. Blogin, vauvan tai työpaikan betavaihe ei kaipaa tuttuja silmiä.

Kuulostaa rujommalta kuin onkaan, mutta toinen syy on se, että en halua samaistua omaan mielikuvaani bloggaajista. Kyse ei ole ylenkatseesta eikä halveksunnasta - seurailen itse ehkä kymmentä blogia, joita pidän suuressa arvossa; joitain bloggaajia suorastaan ihailen. Jostain syystä mielikuvani blogiskenestä vaan on tympeä: nuhjuinen ja sisäänpäinlämpenevä. Eivät suoranaisesti attribuutteja, joihin haluaisin samaistua.

Kolmas, vähintään yhtä painava, syy on se, että julkinen avautuminen tuntuu vaivaannuttavalta. Miksi haluan jakaa omia subjektiivisia näkymyksiäni ja kokemuksiani? Voisinko tehdä ajallani, kirjoittamisellani ja mielipiteilläni jotain tehokkaampaa? En ole varma, onko tästä universumille tai edes kansantaloudelle tai edes yksittäiselle ihmiselle hyötyä.

Miksi sitten kuitenkin kirjoitan?

Kekkosta lainaten: kirjoittaminen on minulle konsanaan ominaisin tapa ilmaista itseäni.

Blogia kirjoittamalla lyön useamman kärpäsen yhdellä iskulla: saan kirjoittaa, saan foorumin pääni tuulettamiseen ja mielen päällä olevien asioiden pohdiskeluun ja ystävät kuormittuvat ehkä hieman vähemmän raskausjutuista. Lisäksi tulee kirjattua näitä tunnelmia ylös. Yhtään ei haittaa sekään, jos kirjoittaminen auttaa pysymään äitiyslomallakin tervejärkisenä. Parhaassa tapauksessa pystyn blogien kautta käymään keskustelua asioista, joihin muuten ottaisin vain yhden kapean näkökulman.

Ja vielä hiipii mieleen -  ehkä kaikki eivät ole yhtä kriittisiä kuin minä itse. Siis kriittisiä keskeneräisyyttä, virheitä ja heikkouksia kohtaan. Ja ehkä minun ei tarvitse samaistua omiin mielikuviini, ehkä voin vaan kirjoittaa? Ehkä huvikseen kirjoittaessaan ei tarvitse ajatella, mitä muut ovat siitä mieltä.

Ja sitten on vielä kaino toive - ehkä tästä on jollekin hyötyä. Iloa, ajankulua, peili ajatuksille.

Ylläolevan itseanalyysiketjun läpikäytyäni voin vain todeta, etten aio hävetä jotain, mistä itse tykkään. Kirjoitan, koska hyvältä tuntuu. Itsekritiikin nostaessa päätään voin tukeutua viidaan ystäväni lausumaan lohdulliseen äitiystotuuteen: kaikenlaisen cooliuden voit unohtaa samantien.