Pelottaa: tuntuuko vauva omalta? Osaako sille puhua, jaksaako sen jutut kiinnostaa. Pelottaa olla 20 vuotta, ylikin, vastuussa siitä, että kasvava ihminen saa ruokaa kuusi kertaa päivässä, ja saa sen sellaisin höystein, ettei kasva kieroon.
Toisaalta - rakastan vauvoja. Olen juuri se, joka haluaa puolituttujen pikkuiset syliin, ainakin hetkeksi, jonka pää pehmenee ja suu alkaa jauhaa tyhjää. Pikkulapsetkin on yleensä enimmäkseen söpöjä ja hellyyttäviä, mutta niiden luottamuksen voittamisen on vaikeampaa. Vilkkaiden esiteinien kanssa tulenkin sitten jo ihan ok hyvin toimeen. Ehkä ruokaa voi ostaa kaupasta kerralla useammalle kuin kahdelle.
Pelottaa: onko meidän vauva meille paras vauva? Tuleeko meidän lapsesta hyvä tyyppi? Ja entä jos oma vauva on ruma? Olen kuullut huhuja pikkuisista, jotka ovat lapsesta asti flegmaattisia, kalpeita taikinanaamoja tummine silmänalusineen. Entä jos lapsi on tahdoton vässykkä, sisäänpäinkääntynyt huonotapaisuuteen asti? Entä jos olen lapselle katkera? Katkera, kun en enää itse saa huomiota, katkera menetetystä nuoren naisen kropasta, mustasukkainen miehen ajasta?
Toisaalta - uskon lujasti oksitosiiniin. Jos innostun siitä, että saan vieraan vauvan kuolaa päälleni, ja pienen posken nuuhkiminen saa hartiani rentoutumaan, niin ehkä se omankin vauvan olemassaolo tuntuu hyvältä. Ja jos vauva on subjektiivisesti ruma, niin ehkä se on ainakin söpö. Tai persoonaallinen.
Pelottaa: menetänkö emansipoitumineen toimintakykyni? Luenko vuosiin yhtään kaunokirjallista teosta, teenkö yhtään tenttiä, kiinnostaako töissäkäynti enää ollenkaan? Alanko harrastaa kestovaippoja, vaippakakkuja, lastenvaunuja, muskaria, vaunauintia, vauvajumppaa, lastenmusiikkia? Kiinnostaako vaipallinen vauvankakkaa enemmän kuin budjettiriihi?
Toisaalta - tiedän monta huippupätevää ihmistä, jotka ovat jossain vaiheessa saaneet lapsia. En itse asiassa ole kuullut yhdestäkään tapauksesta, jossa vauvamyrkytys ja sen aiheuttama yksinkertaisuus olisivat pysyvä olotila.
***
Mitä sitä vielä pitäisi osata pelätä?
Muistan kokeneeni samansuuntaisia pelkoja, ja minähän tosiaan ennen tämän omani syntymää lähes pelkäsin vauvoja, ei olisi tullut mieleenkään tarjoutua pitämään sellaista sylissä. Kummasti sitä vaan oma lapsi kuitenkin tuntui ihan erilaiselta... Eikä näyttänyt rumalta edes juuri syntyneenä (vaikka synnytysvideoilla mielestäni kaikki vauvat näyttivät jotenkin oudoilta).
VastaaPoistaHormoonit <3 ;)
Kiva kun kommentoit! Tekee hyvää kuulla vahvistavia kokemuksia siitä, että se oma lapsi tuntuu tärkeältä ja ennen kaikkea OMALTA. Saattaa tosin olla, että alan odottaa liikoja siltä synnytyksen hormonimyrskyltä ja oon vaan että "aha" siinä vaihessa kun saan vauvelin rinnalle :D
Poista