30. raskausviikolla olo on hyvä ja raskaus tuntuu luonnolliselta ja kauniilta. Helsinkiä hellivä helle, saldokertymän mahdollistamat lyhyemmät työpäivät ja se, että olen oppinut suhteuttamaan tekemisen määrän omaan energiatasoon, auttavat asiaa. Itseluottamusta valavat myös neuvolakäynti, jossa todettiin hemoglobiinin nousseen 120 paremmalle puolelle sekä kontrolliultra, jossa mitataan istukan sijaitsevan vaadittavat kaksi senttiä synnytyskanavasta. On myös hauska kuulla arvio sikiön koosta (1,3 kg - missä vaiheessa se on ehtinyt kasvaa!) ja arvio vauvan syntymäpainosta (3,4 kg).
Aikaisempi harmitus mahan pienuudesta on vaihtunut tyytyväisyydeksi - kompakti pötsi mahdollistaa työmatkapyöräilyn, askelkyykyt, monipuoliset nukkuma-asennot ja joidenkin normaalien vaatteiden käyttämisen. SF-mitta kulkee kuitenkin keskikäyrillä, mutta pitkä selkä sallii kohdun kasvamisen pystysuunnassa. Spontaanit kommentit "Mitä sulle on tapahtunut?" ja "Onko sulla ensimmäinen lapsi tulossa?" romuttavat kuitenkin ajatukseni siitä, että ei tästä välttämättä vielä mitään huomaa. Ensimmäinen kysymys oli mielestäni niin koominen, että pakko oli kysyä, millä tarkkuudella kysyjä toivoo kysymykseensä vastattavan.
Pyrin liikkumaan päivittäin, koska muuten olo on tukala. Juoksulenkit ovat jotenkin huomaamatta jääneet, vaikka tavallaan tekisi mieli kokeilla pystyisinkö vielä. Samaten tennis on jäänyt ihan vahingossa. Sen sijaan kuljen töihin pyörällä, käyn kuntosalilla ja uimassa. Äitiysjooga tekee myös hyvää, vaikka en vieläkään ehkä kuulu tärkeimpään kohderyhmään.
Henkisellä puolella ilmenee pientä panikointia. Yksi ilta saan sydämentykytyksiä, kun älyän, että vauvan tulo tarkoittaa muutakin kuin sitä, että ensimmäinen vuosi siitä huolehditaan 24/7 ja sitten se laitetaan päiväkotiin. Havahdun siihen, että seuraavat 20 vuotta minun pitää huolehtia, että joku saa ruokaa kuusi kertaa päivässä - juuri kun olen just ja just pitämään itsestäni huolta. Hirvittää. Ja naurattaa, että hirvittää. Toisaalta alan olla hyvinkin zen vauvatavaroiden suhteen - ymmärsin vihdoin, että tavaroita voi hankkia myös sitä mukaa, kun ne tarvetta ilmenee ja että kaikkea ei suinkaan kannata hankkia varastoon.
Näen unta lapsivesien menosta. Siivoan työpöytäni ja tietokoneeni jo nyt, ihan varmuuden vuoksi, ja valmistelen työtestamentin seuraajalleni. Ihan siltä varalta, jos jotain tapahtuisikin jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan!